8.5.2015 Blogi

Täydellinen katastrofi ja huono vaalitulos / En fullständig katastrof och dåligt valresultat

kuva Petra Sormunen

Huhtikuun lopulla Kuopion kaupunginteatterin isännöimässä Suomen Teatterit ry:n vuosikokouksessa käytiin tavallistakin vilkkaampaa keskustelua niin ammattiteatterin tekemisestä kuin kulttuuripolitiikasta yleisemminkin. Helsingin kantakaupunkilaisen kulttuuriväen punavihreä kupla oli juuri puhkaistu näyttävästi mediassa, ja oli oivallinen hetki esittää valistuneita arvauksia siitä minkälaista kulttuuripolitiikkaa vastavalituilta kansanedustajilta on seuraavan neljän vuoden aikana lupa odottaa.

Vuonna 2015 vauhti, jolla erityisesti sähköinen uutisvälitys ja sitä kommentoiva sosiaalinen media vaihtavat puheenaiheesta toiseen on kiihtynyt sellaiseksi, että viitasaarelaisen sahan ja punavuorelaisen punaviininkulutuksen valtiontaloudellisen kokonaismerkityksen vertailusta puhuminen tuntuu jo nyt samalta kuin yrittäisi palata keskusteluun vähintään kuukausien takaisista tapahtumista. Ja kuitenkin tätä kirjoittaessa vaaleista on kulunut hädin tuskin kahta viikkoa.

Nyt voi siis jo hyvällä syyllä luoda katsauksen taaksepäin ja tehdä analyysia siitä, mitä yhteistä kulttuurin ja taiteen edustajien vuosien 2011 ja 2015 vaalien jälkeisillä poliittisilla keskustelunavauksilla on keskenään:

Vuoden 2011 kesäkuussa kulttuuriministeriksi valittiin vasemmistoa edustava Paavo Arhinmäki, joka ei osallistunut saman kesän lopulla uuden hienon Musiikkitalon avajaisiin Helsingissä (aiheesta ks. esim. HS 30.8.2011). Kulttuuri- ja urheiluministerin valinta korkeakulttuurin ja koripallon välillä oli oivallinen uutisaihe hiljaisen kesän jälkeen, ja tämän suhteettomat mittasuhteet saaneen sopan jälkeen koko ministerin jäljellä olevan hallituskauden ajan kulttuuriväeltä kelpasi uutiseksi lähes mikä tahansa Arhinmäen kulttuurin tuntemusta tai mieltymyksiä arvosteleva lausunto. Median aiheeseen yleisimmin valitseman näkökulman mukaisesti “täydellinen katastrofi” kulttuuriministeriksi oli suorastaan johdonmukaisesti aina jonkin ei-osallistumisvalinnan tehtyään jälleen osoittanut, ettei välitä korkeakulttuurista.

Tosiasiassa henkilönä Arhinmäki ei ollut ministeriksi sen enempää katastrofi kuin kukaan muukaan makutottumuksiltaan ainutlaatuinen yksilö, jollaisia me kaikki mahdollisen työ-, virka- tai luottamusasemamme ohella taiteen ja kulttuurin kuluttajina olemme. Tiettävästi hän tosin osallistui ministerikautensa aikana huomattavan laaja-alaisesti erilaisiin urheilun ja taiteen tapahtumiin, jälkeenpäin perheellisenä miehenä toki kommentoiden, että 16-tuntisine työpäivineen ministerin työ ei ole ihmisen työtä (IL 1.5.2014).

Vuoden 2015 vaalituloksen jälkeen ei tarvinnut odottaa edes ministerivalintoihin asti, kun toimittajat jo aivan oikein aavistelivat, että kulttuuriväellä voisi olla vaalitulokseen liittyen sanottavaa. Keskustelun avaajaksi valikoitui todennäköisesti jossain määrin sattumanvaraisesti näyttelijä Krista Kosonen, joka toki ylitti uutiskynnyksen vielä silloinkin, kun (YLE 24.4.2015) hän oikaisi alkuperäisen erityisesti vaaleissa menestyneitä perussuomalaisia vastaan suunnatun kommenttinsa olleen itsekritiikkiä, mutta toimittajat olivat jo saaneet haluamansa uutisen, joka odotetusti osui ja upposi: vaalitulos ja siis sen mukaiset uudet päättäjät eivät kelvanneet kulttuuriväelle. Ja jos eivät ne alkuperäiset kommentit varmaan aivan pelkkää itsekritiikkiä olleetkaan, se ei ole tässä olennaista.

Demokraattisessa poliittisessa järjestelmässä vaalitulosta pitää saada kritisoida täysin avoimesti julkisesti, siinä ei ole mitään väärää. Se, mikä aiheesta rakennetussa keskustelussa meni pieleen, oli punavihreän kuplan kytkeminen kulttuuriväestä pitkään ja huolellisesti rakennetun mielikuvan vahvistajaksi: täysin puoluetaustastasi riippumatta saat julkisessa keskustelussa kuulla eturivin taiteilijoilta kunniasi, jos et kelpaa meille.

Minulla on sellainen teoria, että tämä edellä kuvailtu asetelma on taiteelle ja kulttuurille vahvasti julkisrahoitteisena sektorina erinomaisen epäedullinen. Kun erittäin kokenut ja varmasti satoja puheita pitänyt poliitikko Eero Heinäluoma eräässä vuoden 2015 vaaleja edeltävässä keskustelutilaisuudessa sanoi alustuksessaan, että onpa jännittävää tulla keskustelemaan taiteen ja kulttuurin ammattilaisten kanssa kulttuuripolitiikasta, hän puhui juuri tästä: varomaton kommentti tai mielipide kulttuurista voi saada toimittajien ystävällisellä avustuksella Esa-Pekka Salosen kaltaisen kansallisen taideikonin julkisesti teilaamaan asenteesi junttimaiseksi ja asiantuntemattomaksi. Siksi poliitikoille on usein helpompaa ja mukavampaakin olla puhumatta kulttuurista liikaa, tai mikä vielä yksinkertaisempaa, ei lainkaan. Ja nyt kun vaalit on käyty, voisiko hankalan aiheen itse asiassa lakaista sillä tavalla mukavasti maton alle, ettei oteta seuraavaan hallitukseen edes kulttuuriministeriä?

Vilkkaan kuplaviikon päätteeksi päätin kirjoittaa hallitusneuvottelut käynnistäneelle Juha Sipilälle muutaman sanan kulttuurista. Ehdotin median rakentaman turhan vastakkainasettelun sijaan rakentavaa keskustelua taiteen ammattitoimijoiden ja päättäjien välillä kulttuuripolitiikasta tulevalla hallituskaudella. Ja Sipilän todennäköisesti johtamalta hallitukselta edellytin sen ministeriratkaisuista riippumatta kulttuuripolitiikan osalta alan asiantuntemukseen perustuvaa johdonmukaisuutta.

Taiteen ja kulttuurin kenttä kun on sietämättömän pirstaleinen ja monimutkainen kokonaisuus, ja vaikka tämä tekee sen vaikeaksi hahmottaa ja hallita, juuri sen arvaamattomissa ja uutta luovissa sisällöissä ja monimuotoisuudessa piilee sen rikkaus. Kysymys kulttuuriministerin tarpeesta ei ole vain statuskysymys. Kysymys on siitä, halutaanko luovan talouden perusrakenteita johdonmukaisesti kehittää vai antaa niiden jäädä tuuliajolle.

Minusta on siksi sangen hyvä asia, että esimerkiksi kuplakeskustelussa tapetille nostetut perussuomalaiset kansanedustajat ovat olleet yksiä ahkerimmista Eduskunnan valiokuntien teatteri-illoissa kävijöistä. Näissä tapaamisissa olemme järjestelmällisesti kertoneet alirahoitetun sektorin tehokkaasta työllistävästä vaikutuksesta, esittävän taiteen ja siihen liittyvän monipuolisen yleisötyön hyvinvointimerkityksestä kansalaisille ja siis yksinkertaisesti siitä, miksi julkinen satsaus kulttuuriin kannattaa.

Ehdotan, että jatkamme kulttuurin edustajien roolissa näitä rakentavia keskusteluita poliittisten päättäjien kanssa jatkossakin heidän puoluetaustastaan riippumatta. Meillä ei ole varaa menettää keskusteluyhteyttä keskeisiin poliittisiin päättäjiin, jotka lopulta päättävät siitä, kehitetäänkö sektoriamme johdonmukaisella kulttuuripolitiikalla vai kokeillaanko, miten suomalaiselle kulttuurille käy, jos sitä kuritetaan vastaavin toimenpitein kuin pahimmillaan on suurten valtapolitiikan muutosten yhteydessä muualla Euroopassa tapahtunut.

Tommi Saarikivi, toimitusjohtaja, Suomen Teatterit ry
tommi.saarikivi@suomenteatterit.fi

Kuva: Petra Sormunen

 


En fullständig katastrof och dåligt valresultat

Vid Finlands Teatrar rf:s årsmöte, som hölls i Kuopion kaupunginteatteri i slutet av april, förde vi livliga diskussioner om såväl vad proffsteatrarna gör, som om kulturpolitiken mer allmänt. Den rödgröna bubblan som Helsingfors stadskärnas kulturarbetare stod för, hade nyss blivit effektfullt spräckt i media, och det blev ett ypperligt tillfälle att presentera upplysta gissningar om vilket slags kulturpolitik man kan vänta sig av de nyss utnämnda riksdagsmännen under kommande fyraårsperiod.

 År 2015 har den fart, med vilken i synnerhet den elektroniska nyhetsförmedlingen och kommentarerna i de sociala medierna byter från ett samtalsämne till ett annat, tillspetsats så till den grad att en jämförelse av den statsekonomiska helhetsbetydelsen av en såg i Viitasaari och rödvinskonsumtionen i Rödbergen nu känns som om man försöker återgå till att diskutera händelser som skett för flera månader sedan. Och ändå har det knappt gått två veckor sedan valet, då detta skrivs.

Nu kan man alltså redan med gott samvete kasta en blick bakåt och göra en analys av vad representanterna för kultur och konst under åren 2011-2015 har gemensamt med den politiska debattinledningen efter valet:

I juni 2011 utsågs representanten för vänstern Paavo Arhinmäki till kulturminister. Han deltog inte i slutet av samma sommar i det nya fina Musikhusets invigning i Helsingfors (se t.ex. mer i HS 30.8.2011). Kultur- och idrottsministerns val mellan finkultur och korgboll var ett utmärkt nyhetsämne efter en stillsam sommar. Efter den soppa som uppstod och fick oproportionerliga dimensioner dög nästan vilket uttalande som helst, som kritiserade Arhinmäkis kulturkännedom och preferenser, som nyheter om kulturfolket under hela hans återstående ministerperiod. Enligt mediernas allännast uttalade synvinkel ”total katastrof som kulturminister” var det helt logiskt att han, varje gång han valt att inte delta, åter en gång visat att han inte bryr sig om finkultur.

I verkligheten var Arhinmäki som person inte mer katastrofal som minister än någon annan individ med unik smakinriktning, vilket vi ju alla som konst- och kulturkonsumenter är, vid sidan av våra eventuella tjänste- eller förtroendepositioner. Så vitt man vet deltog han faktiskt under sin tid som minister i betydande utsträckning i olika idrotts- och kulturevenemang, vilket han senare som familjefar dock kommenterade med att arbetet som minister med sina 16-timmars arbetsdagar inte är ett mänskligt arbete (IL 1.5.2014).

Efter valresultatet år 2015 behövde man inte vänta ens tills ministrar utses innan reportrarna redan helt riktigt anade att kulturfolket skulle ha något att säga i anslutning till valresultatet. Till inledare av debatten utsågs, uppenbarligen i viss mån slumpmässigt, skådespelaren Krista Kosonen, som visserligen överskred nyhetströskeln ännu då hon i Yle 24.4.2015 rättade till sin ursprungliga kommentar, som i synnerhet riktade sig mot de i valet framgångsrika sannfinländarna, med att det var självkritik, men redaktörerna hade redan fått den nyhet de ville ha och som helt väntat träffade och gick in: valresultatet och med det de nya beslutsfattarna dög inte för kulturfolket. Och också om de ursprungliga kommentarerna säkert inte var enbart självkritik är det inte väsentligt i detta sammanhang.

I ett demokratiskt politiskt system måste man helt öppet och publikt få kritisera valresultatet, i det ligger inget fel. Det som gick snett i den uppbyggda debatten var att man anslöt den rödgröna bubblan som en förstärkare av den bild man redan länge och omsorgsfullt byggt upp kring kulturfolket: helt oberoende av din partitillhörighet får du i den offentliga debatten dina fiskar varma av etablerade konstnärer, ifall du inte duger för oss.

Jag har den teorin att den här ovan beskrivna konstellationen är oerhört ofördelaktig för konsten och kulturen som en offentligt finansierad sektor. När den enormt erfarna politikern Eero Heinäluoma, som säkert hållit hundratals anföranden, vid ett av diskussionstillfällena före valet 2015 inledde med att säga att det var väldigt spännande att komma och diskutera kulturpolitik med professionella inom konst och kultur, talade han precis om detta: en oförsiktig kommentar eller åsikt om kulturen kan få redaktörerna att, med benäget bistånd av en nationell konstikon som Esa-Pekka Salonen, offentligt avfärda din inställning som tölpaktig och omdömeslös. Därför är det ofta lättare och angenämare för politikerna att låta bli att i alltför hög grad tala om kultur, eller ännu enklare helt låta bli att göra det. Och nu när valet är över, kunde man då i själva verket på det viset sopa ett jobbigt ämne under mattan, genom att i nästa regering inte ens utse en kulturminister?

Som avslutning på den livliga bubbelveckan beslöt jag att skriva några ord om kulturen till Juha Sipilä, som satt i gång med regeringsförhandlingarna. Jag föreslog att man, i stället för det onödiga motsatsförhållandet som media byggt upp, skulle föra en konstruktiv diskussion mellan professionellt verksamma inom konsten och beslutsfattarna gällande kulturpolitiken under kommande regeringsperiod. Och, av den regering som Sipilä troligtvis leder, förutsatte jag en samstämmighet som grundar sig på branschens sakkännedom ifråga om kulturpolitiken, oberoende av ministersammansättningen.

Konst- och kulturfältet är ju en olidligt splittrad och komplicerad helhet, och trots att detta gör den svår att beskriva och styra, ligger dess rikedom just i dess oförutsägbara och nyskapande innehåll och mångfald. Frågan om behovet av en kulturminister är inte enbart en statusfråga. Frågan är, om man konsekvent vill utveckla grundstrukturen i en kreativ ekonomi eller om man lämnar den vind för våg.

Därför anser jag att det är ganska bra att t.ex. de sannfinländska riksdagsmännen, som man lyft fram i bubbeldiskussionen, har hört till dem som flitigast deltagit i riksdagens olika utskotts teaterkvällar. Vid dessa träffar har vi systematiskt berättat om den underfinansierade sektorns sysselsättande effekt, den utövande konsten och dess mångsidiga publikarbetes betydelse för medborgarnas välbefinnande och alltså helt enkelt om varför en offentlig satsning på kulturen lönar sig.

Jag föreslår att vi, som representanter för kulturen, också i fortsättningen för dessa konstruktiva diskussioner med de politiska beslutsfattarna oberoende av deras politiska bakgrund. Vi har inte råd att förlora samtalskontakterna med politiska beslutsfattare som i slutändan beslutar om, ifall vår sektor ska utvecklas genom en konsekvent kulturpolitik eller om man ska prova på vad som händer med den finländska kulturen ifall man tuktar den med motsvarande åtgärder, som man i värsta fall gjort på annat håll i Europa i samband med stora förändringar i maktpolitiken.

Tommi Saarikivi, verkställande direktör, Finlands Teatrar rf
tommi.saarikivi@suomenteatterit.fi

Fotograf: Petra Sormunen