15.6.2015 Blogi

Yhteistuotannon monimuotoisuus – tulkinnan ja sopimisen sietämätön vapaus

Mistä puhutaan?

Suomen Teatterit, Teatterikeskus ja Teatterin Tiedotuskeskus (Tinfo) järjestivät Kuinka sopia yhteistuotannoista? -seminaarin 5.6.2015 Teatterikulmassa. Tilaisuuteen ilmoittautui 26 erilaista teatterin, tanssin ja sirkuksen toimijaa. Paikalla käytiin hienoa keskustelua niin sopimusmalleista, yhteistuotantojen määrittämisestä, tuottamisesta, rahoittamisesta kuin kentän rakenteen haasteista. Omista yhteistuotannoistaan olivat kertomassa Linnateatterin toimitusjohtaja Maija Palonheimo, Vapaan teatterin johtaja Mikko Roiha ja Teatteri Aurore B:n tuottaja Tuula Väisänen. Tilaisuudessa esiteltiin myös yhteistuotantojen sopimusmalliluonnos ja pohdittiin yhteistuotantojen tilastointia.

Milloin on kysymys yhteistuotannosta?

Lyhyesti kiteyttäen yhteistuotannosta on kysymys silloin, kun osapuolet osallistuvat yhdessä harjoitusajan kustannuksiin. Tämänkin väljän määritelmän jälkeen teattereille jää paljon vapautta itse määritellä tuotantonsa muoto, ja usein tämä määrittelyn vapaus tuottaa teatterille itselleen edullisia tulkintoja.

Yhteistuotanto voidaan sekoittaa myös resurssien vaihtoon ja kierrätykseen, jolloin menetetään käsitteen laadulliset ulottuvuudet. Seminaarissa toivottiinkin, että resurssien vaihto ja kierrätys tilastoitaisiin tulevaisuudessa omana kohtanaan, jotta voidaan osoittaa kentän muuta yhteistoimintaan.

Yhteistuotannon määritteleminen on vaikeaa erityisesti silloin, kun ei puhuta perinteiseen teatterin rakenteeseen nojaavista organisaatioista. Kun tuotantojen kustannuksia katetaan apurahoituksella ja tehdään yhteistyötä rekisteröimättömien toimijoiden kanssa, sitä epäselvemmäksi muuttuu näkemys tuotannon muodosta. Toisaalta taas yhteistuotannoiksi saatetaan tulkita eri taiteiden välinen yhteistyö, vaikka sille ei löytyisi perusteita. Musiikkiartistin esiintyminen eli konsertti teatterissa ei ole yhteistuotantoa.

Teattereiden tekemien yhteistuotantojen määrä on tällä hetkellä todella pieni. Ehkä juuri siksi tarvitsisimme tukea eri esittävien taiteiden välillä sen kokonaisvolyymin kartoittamiseksi ja yhteistyökumppaneiden saattamiseksi yhteen. Seminaarissa toivottiinkin, että teatterin, tanssin ja sirkuksen yhteistuotannot koottaisiin yhteen yhdeksi tilastoksi yhteistuotantojen volyymin mittaamiseksi.

Yhteistuotannoista sopiminen

Yhteistuotannon perusta on se, että yhdessä tuotetaan ja sitä varten tarvitaan paljon keskustelua vastuista ja velvoitteista. On löydettävä tasapaino kummankin osapuolen etujen välille, kiteytti Maija Paloheimo toiminnan lähtökohdan ja tähän näkemykseen oli myös muiden alustajien helppo yhtyä.

Hän katsoi myös, että vastuut ja velvoitteet koskevat myös talojen käytäntöjä (henkilöstökäytäntö, myynnin ja markkinoinnin käytännöt, jne.). Käytännöt paljastuvat kuitenkin usein vasta prosessin myötä, ja niiden kirjaaminen sopimuksiin on mahdotonta, koska se merkitsisi paljon liitteitä ja liitteiden liitteitä.

Yhteistuotanto edellyttää siksi myös paljon luottamusta, jota vahvistetaan koko prosessin ajan tapahtuvalla keskustelulla. Luottamusta horjuttaa helposti teattereiden erilaiset lipunmyynti- ja talousjärjestelmät sekä kirjaamiskäytännöt. Näistä johtuen saattaa tiettyinä aikoina tapahtua kulujen vyörymistä, joka saattaa yhtäkkiä näyttää siltä, että sopimusta ei ole pidetty. Onkin tärkeää, että talouden ruohonjuuritason ihmiset ovat mukana keskustelussa jo heti alusta alkaen.

Paloheimo pitää tuotannon ympärillä käytävää keskustelua tärkeänä koko tuotantoprosessin aikana kaikkien työntekijäryhmien osalta. Taiteelliset ja tuotannolliset työryhmät käyvät läpi tuotantoon liittyviä muutoksia säännöllisesti, sillä vaikka kaikki on kirjattu sopimukseen, sopimusta on myös seurattava ja tuotannon aikana se saattaa edellyttää muutoksia. Purkupalaverin pitäminen tukee myös ilmapiiriä, sillä kaikki ”rypyt” on hyvä purkaa asioiden ollessa vielä tuoreita. Paloheimo pitää tärkeänä, että sopimuksessa ovat kaikki asiat kirjattu niin, että vaikka ihmiset vaihtuisivat, uudet pääsevät papereiden perusteella perille asioista. Siksi asioiden valmistelemiseen tarvitaan paljon aikaa.

Kentän erilaiset taloudelliset lähtökohdat eivät hänen mielestään ole este yhteistuotannoille: Vos-teatterit maksavat enemmän yhteistuotannoista, ja siitä on hyvä heti alussa puhua avoimesti. Asia ei ole ongelma, jos se on kirjattu ylös kaikkine puolineen.

Yhteistuotannot toistuvana toimintana

Sylvi-teoksen ohjaaja Mikko Roihan kokemuksissa sopimusvaihe on ollut ainoa konfliktinen vaihe, jossa on ilmennyt negatiivista ilmapiiriä. Hän pitääkin tärkeänä sitä, että toimistotasolla osataan tapella kunnolla ja puhua, puhua ja puhua. Koska yhteistuotantoihin liittyvä suurin pelko on se, että jotakuta kusetetaan tuotannossa, kaikesta mahdollisesta on sovittava etukäteen (esim. esityskaaret). Lisäksi hänenkin mielestään tarvitaan jatkuvaa seurantaa siitä, että osapuolet työskentelevät yhteisten tavoitteiden mukaan. Lisäksi neuvottelua on käytävä teoksen esittämisen jälkeenkin. Se edellyttää taloudellista satsausta purkuprosesseihin jo projektin budjettia luotaessa.

Roihan oma toimintatapa yhteistuotannoissa on harjoitella teokset jossain muualla kuin Suomessa. Toimintatavalla hän hakee esityksen saattamista muiden katseelle alttiiksi, erityisesti eri kulttuurien välisten erojen vuoksi. Suomalaisen identiteetin tuottaminen muualla tarkoittaa myös työprosessin rauhoittamista arjen kiireiltä ja sen vaikutus näkyy prosessissa. Mukaan tulee retken ja matkan elementit, jotka törmäyttävät teoksen jo harjoitusvaiheessa ja luovat samalla uutta toivoa.

Yhteistoiminnan ja yhteistuotannon ero on siinä liittyykö toimintaan matkustamista ja omien toimintarajojen ja -paikkakunnan ylittämistä. Yhteistuotannon yksi elementti on liikkuvuus. Roiha katsookin, että talo ja henkilökunta ovat eri asia. Taiteilijat tulisi nähdä mustalaislaumana, joka liikkuu paikasta toiseen.

Sylvi-teoksessa, joka oli seitsemän teatterin yhteistuotanto, ohjaajan ja suunnittelijan palkka maksettiin kaikkien talojen toimesta ennen ensi-iltaa. Lisäksi teatterit maksoivat omien teattereidensa näyttelijöiden kaikki kulut. Tällainen tuotanto haastaa teatterit myös suhtautumaan teokseen omana tuotantonaan: Esitys on miellettävä kokonaiseksi esitykseksi teatterin tuotannossa.

Roiha toivoo yhteistuotantojen kohdalla myös jatkuvuutta. Pysyvän esityspaikan luominen yhteistuotannolle on ensimmäinen askel kohti yhteistuotannoista saatavan opin omaksumista. Ensimmäisellä kerralla vasta opitaan mitä yhteistuotannon tekeminen tarkoittaa, tehdään virheitä ja törmätään, mutta toisella kerralla päästään luomaan toimintamallia sellaiseksi, joka sopii teatterille ja rakentaa aitoa yhteistoimintaa. Toistuva malli on luotava myös tekijöiden kateuden, suuren byrokratian ja muiden haasteiden takia.

Yhteistuotantojen yleistymiselle Suomessa on Roihan näkemyksen mukaan kolme merkittävää estettä. Ensinnäkin talot indentifioituvat johtajiensa mukaan. Monen teatterin yhteistyössä ja etenkin silloin, kun kyseessä on myös kansainvälinen työ, produktio määrittää itse itsensä. Se on hypännyt normaalista tuotantotavasta ulos ja saa yleisön huomion erityisenä esityksenä. Tällöin kuningas on esitys, ei teatteri. Talot ovat vain alustoja tuotannolle.

Toiseksi suomalainen tapa tehdä teatteria on kallista. Keski-Euroopassa harjoitellaan harjoitushuoneessa rauhassa harjoitustilassa ja vasta viikkoa aiemmin mennään näyttämölle. Tällöin näyttämö voidaan täyttää esityksillä paljon useammin kuin Suomessa. Lisäksi Suomessa ei ymmärretä esitysten uusiokäytön päälle.

Alisteista vai tasavertaista yhteistyötä?

Aurore B:n tuottaja Tuula Väisänen näkee ajatusmaailman muuttamisen teattereiden sisällä olevan tärkein lähtökohta yhteistuotannon tuottamiselle. Hänen mielestään vos-teattereilla on yhteistuotantojen tekemistä estäviä ennakkoasenteita vapaan kentän tekijöitä kohtaan. Siksi tehdyistä yhteistuotannoista olisi hyvä kerätä kokemusta talteen sekä purkupalavereissa että muilla tallennustavoilla: Kun ihmiset vaihtuvat, aina aletaan alusta tuotantojen suhteen.

Väisänen paljasti myös erään oman yhteistuotantonsa tulonjaon: Tuloista sovittiin 70 % talolle, 30 % ryhmälle. Ryhmä suostui, koska oli olemassa muita tuloja tuotannolle. Teatteri toimii muuten paljon yhteistyössä ryhmien kanssa, ja auttaa muulloinkin tekniikan ja lavastuksen suhteen. Tuotannon aikana teatteri auttoi kaikessa työtunteja laskematta. Koska esitys oli menestys, lisäesityksistä (2 kpl) maksettiin paremmin.

Keskustelu vapaan kentän asemasta yhteistuotannoissa kiteytyi tilaongelmaan, joka erityisesti pohjoisessa on suuri ongelma toimijoille. Oli tilan kunto mikä tahansa, sen käyttöön saaminen on suuri lahja. Koska tekijöiden rahoitus on muutenkin huonoilla kantimilla, pienikin tulo on tervetullutta. Se saa suostumaan sopimuksiin, jotka ovat alisteisia lähtökohdiltaan.

Yleisön kommenteissa nostettiin tämän jälkeen esille tarve saada myös Pohjois-Suomeen teatteri, joka toimisi Espoon teatterin tavoin vierailuteatterina. Puheenvuoroissa myös katsottiin, ettei yhteistuotantoja pidä tehdä, jos toinen osapuoli lähtökohtaisesti joutuu suostumaan alisteiseen asemaan. Keskustelussa nousi samalla esille myös alan työehtosopimuksien kehittäminen yhteistuotantojen osalta.

Keskustelussa peräänkuulutettiin myös teatteri- ja orkesterilain ulkopuolisten teattereiden yhteistyötä, oman vahvan verkoston rakentamista. Se tukisi vapaiden teattereiden identiteetin kasvua ja asenteen muuttumista ylhäältä-alaspäin-asenteeksi. Pinnalle keskustelusta jäi kuitenkin ehdotus yhteistuotantojen kohdalla keskustella kummankin osapuolen tavoitteista ja tarpeista ennen sopimuksen kirjoittamista.

Kaikki avoimesti ja ymmärrettävästi paperille

Seminaarissa esitelty yhteistuotantojen sopimusmalli sai kannatusta paikalla olleilta teattereiden edustajilta. Sen katsottiin kaikessa naiiviudessaan vievän pois pelkoa sopimisesta. Sopimusmalli onkin vain malli, jota jokaisen sopijan on muokattava omansa laiseksi.

Kaikenlainen rutiinia rakentava toiminta nähtiin hyväksi yhteistuotantojen kohdalla. Tietyt toimintarutiinit ja –mallit vähentävät teatterit tarvetta varjella liikaa vapauttaan sopia mitä vaan. Liian vapauden vaaliminen johtaa epämääräisyyteen ja siihen, että mitään ei toisteta. Tällöin ei myöskään opita mitään. Mallit ja aikataulutus auttavat asioita toteutumaan ja luovat pohjan keskustelulle ja pitkäjänteiselle yhteistyölle.

Seminaarissa tuotiin esille monia ohjeita sopimuksia varten:

• Sopimukset ovat liian usein yksisanaisia, eli asiat on kirjoitettava ymmärrettävästi auki.
• Ei riitä, että johtajat sopivat keskenään asioista, vaan muun henkilökunnan on oltava mukana sopimusten luomisessa.
• Teoksen oikeudet on määriteltävä myös esityksen jälkeen: konseptointi, esityksen jatkaminen, jne. Tämän voi tehdä myös erillissopimuksella.
• On puhuttava avoimesti esityksen elinkaaresta.
• Sopimukseen olisi hyvä kirjata myös se miten tietoa siirretään seuraaville tuotannoille ja muille tahoille.
• Kaikki kommunikaatio on kirjoitettava tuotannon aikana ylös. Se lisää keskustelua ja tiedon siirtymistä eteenpäin.
• Jos sopimusehtoja halutaan muuttaa, niin niistä on sovittava erikseen kirjallisesti.
• Sopimus on aina muutettavissa, jos ollaan yhtä mieltä.
• Sopimukseen kannattaa kirjata kaikki muutokset, talouden yhteenveto, myyntilukujen ja –tietojen jakaminen, alihankinnat ja salassapito.
• Jotkut tuotannot edellyttävät enemmän markkinointia, ja siksi sopimuksessa on oltava selkeät rajat markkinoinnin panostukselle.
• Talouden kohdalle kannattaa kirjata se, että vaikka lähtökohtana on nollille meneminen, myös tappioissa on sovittava etukäteen. Ovatko tappiot samassa suhteessa kuin voitot?
• Koska myös yksittäisistä esityksistä saatetaan vaatia tappiokorvauksia, on sopimuksessa kirjattava tarkoin tappion jakamisen perusta.

Yhteistuotannon tekeminen perustuu henkilökemioihin ja vuorovaikutukseen koko prosessin ajan. Oli kysymyksessä sitten sopiminen, itse tuotanto tai tuotantoprosessin purku, niin koskaan puhetta ja neuvottelua ei voi olla liikaa. Sopimuksilla ei pystytä sopimaan kaikista asioista, mutta ne toimivat yhteistuotannon pohjana. Siksi yhteistuotantoja hoitamaan kannattaa laittaa se kokenein tekijä, ei innostunein.

Keskustelua ja purkua voi tehdä monin eri tavoin ( kyselylomake, muistio, purkutilaisuus, jne.), ja tärkeintä on ulottaa se kaikkiin työtekijäryhmiin.

Mitä jatkossa?

Yhteistuotantojen kokonaismäärän kasvattamiseksi tarvitaan uusia keinoja ja tasa-arvoisempaa rahoituspohjaa toimijoiden kesken. Yhteistuotantoja rahoittavat erilaiset tahot suosivat tuen suuntaamista juuri vos-teattereille ja isommille toimijoille. Tarvitaankin keskustelua rahoittajien kanssa (esim. yksityiset säätiöt), koska usein vain toinen produktion hakijoista eli vos-teatteri saa hakijoista rahoituksen, kun kummatkin teatterit ovat hakeneet samasta säätiöstä rahoitusta. Tällaisessa tilanteessa yhteistyökumppanit siis kilpailevat keskenään rahoituksesta. Lisäksi tilanne muuttuu heti kahden epätasavertaisen toimijan kumppanuudeksi. Vastuu tippuu aina automaattisesti isommalle toimijalle, koska se saa kaikin tavoin enemmän rahaa.

Ratkaisuksi seminaarissa esitettiin, että toimijat eivät hakisi rahaa samoilta säätiöiltä, vaan sopisivat hakukohteet keskenään. Produktion budjetti sovittaisiin vasta kun on selvinnyt kuinka paljon kumpikin toimija on saanut säätiöiltä avustusta. Toisaalta myös ymmärrettiin rahoittavien tahojen tarvetta saada produktioille päätuottaja. Periaate kuitenkin sotii yhteistuotantojen luonnetta ja toimintaedellytyksiä vastaan. Tämä ristiriita raukeaa ehkä aiesopimuksilla.

Koska keskustelu kuitenkin jäi selkeästi kesken ja siihen mukaan kaivattiin rahoitustahon edustajia, säätiöiden ohjeistukset tulisi tulevaisuudessa käsitellä omana päivänään. Tuolloin olisi hyvä myös esitellä säätiöille suunnatut omat ohjekirjat yhteistuotannoista. Koska tällaisia ohjekirjoja ei ole vielä olemassa, päivää joudutaan hieman odottelemaan…

Kirjoittaja Maaria Kuukorento on Teatterikeskus ry:n toiminnanjohtaja.

(Kuva: Jussi Leinonen, esityksestä Helene, Teatteri Aurore B)