22.10.2015 Blogi

Valtionosuusjärjestelmää uudistamassa

Lukuisissa medioissa ylittyi 15.10.2015 uutiskynnys, kun kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen oli järjestämässään toimittajatapaamisessa ilmoittanut suunnittelevansa kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistamista. Esimerkiksi Aamulehti uutisoi, että ”uudissuunnitelmat ovat saaneet osakseen voimakasta kritiikkiä kulttuuriväeltä, etenkin niiltä tahoilta, joita nykyinen järjestelmä suosii”.

Minullekin soitettiin asiasta, mutta en usko että monikaan toimittaja käytti jutussaan arviotani, että tässä ei sanan varsinaisessa merkityksessä ollut edes kyse uutisesta, kun ministeriössä on asetettu työryhmä pohtimaan kulttuurin rahoitusta koskevan lainsäädännön uudistamista jo puoli vuotta sitten. Kannustinjärjestelmän luomista osaksi rahoitusperusteita on valmisteltu jo usean vuoden ajan. Voimakasta kritiikkiä uudistussuunnitelmia kohtaan en ainakaan esittänyt, koska nykyinen valtionosuusjärjestelmä ei ole täydellinen.

Kehittämistä tarvitsevat ainakin vos-raportointijärjestelmä ja henkilötyövuosimatematiikan joustamattomuus, eikä siitä varmasti haittaa ole jos muutenkin aika ajoin pysähdytään hetkeksi tarkastelemaan siitä kuinka monta uutta teatteria on mahdollista vielä nostaa sisään ”kurjuutta jakamaan” rahoitusjärjestelmään, johon ei varata tätä tarkoitusta varten lainkaan lisää taloudellista resurssia. Jossain taidettiin juuri tähän samaan aiheeseen liittyen kirjoittaa, että teatterit vastustavat ammattisirkuksen valtionosuusrahoitusta. Oikaistakoon tämä väärä tieto nyt tässä: lausunnoissamme sirkustaiteen liittämisestä valtionosuuskelpoisten näyttämötaiteen toimijoiden joukkoon emme vastustaneet sirkustaiteen valtionosuuskelpoisuutta, vaan kiinnitimme huomiota juuri tähän edellä mainittuun taloudelliseen haasteeseen: että uuden taiteenlajin nostaminen rahoitusjärjestelmään edellyttäisi lisäresurssia, jota teatteri- ja orkesterilain valtionosuuksien rahoittamiseen on viimeisen viiden vuoden aikana ollut niukasti, ja tilanne tällä hetkellä ainoastaan huononee vuosi vuodelta.

Teatterin ja muiden taidelaitosalojen rahoitusta käsittelevissä lehtijutuissa tuntuu elävän vahvana myytti valtionosuusjärjestelmästä eliittiliigana, joka on rahoitusasemaltaan vahva, kallis ylläpitää ja suljettuna järjestelmänä ehkäisee kulttuurin ja taiteen rikasta kehittymistä.

Kun olen lukenut aihetta käsitteleviä artikkeleita, ajattelin että on tarpeellista osallistua keskusteluun hiukan perusteellisemmalla katsauksella valtionosuusteattereiden nykyiseen rahoitusasemaan, sen hiljattaiseen kehitykseen ja erityisesti siihen, mihin tämänhetkisellä rahoituksen kehityksellä ollaan jo todellisuudessa menossa. Tällainen kokonaiskuvan muodostaminen on valtionosuusjärjestelmän kehittämistä pohdittaessa tärkeää, koska jos erilaiset apurahat ja harkinnanvaraiset tuet jätetään tarkastelun ulkopuolelle, vos-teattereiden rahoitus kattaa käytännössä valtaosan kaikista mahdollisista pelimerkeistä, jotka ammattiteatteritaiteeseen yhteiskunnassa julkisen tuen ja yksityisen kulutuksen muodossa nykytilanteessa sijoitetaan, koska ns teatterin vapaa kenttä on erittäin rajusti alirahoitettu, ja rahojen uudelleen allokointi rahoitusjärjestelmästä toiseen tarkoittaisi siis todennäköisesti pääsääntöisesti rahansiirtoa nykyisiltä vos-laitoksilta muuhun tarkoitukseen. Avuksi tarkasteluun tarvitsemme hiukan talousteoriaa ja teatterialan tilastolukuja.

Useampikin ammattiteatteri ohittaa näinä aikoina toiminnassaan 100 vuoden rajapyykin, mutta tämän kirjoituksen tarkoituksen kannalta riittänee, että tarkastelemme niiden kokonaisrahoituksen ja erityisesti rahoituksen ostovoiman kehitystä viimeisen 20 vuoden ajalta, joka vastaa melko tarkkaan sitä aikaa, jonka nykyinen valtionosuusjärjestelmä on ollut teatteri- ja orkesterilain säätämisen jälkeen käytössä. Vähän laajempi historiakatsaus pidemmältä aikaväliltä löytyy esimerkiksi Kulttuurirahaston tuoreesta julkaisusta Rahan kosketus. Kansallisia näyttämöitä ei tässä käsitellä, koska ne eivät kuulu mediassa taas tapetilla olevaan valtionosuusjärjestelmään. Tosin esimerkiksi Kansallisteatterin osalta voidaan vertailun vuoksi todeta, että koska vuosien 2008-2010 indeksikorjausohjelma ei sellaisenaan koskenut kansallisia näyttämöitä, sen valtionrahoitus on viimeisen kymmenen vuoden aikana kehittynyt hitaammin kuin valtion vos-määrärahat teattereille.

Tässä kirjoituksessa esitetyt rahoituskehitystä kuvaavat arviot ovat inflaatiokorjattuja, eli kaikki talousvertailu perustuu teattereiden rahoituksen suhteellisen ostovoiman kehitykseen. Tämä on välttämätöntä, koska hyödykettä, joka maksoi 100 euroa vuonna 1994, ei saa samaan hintaan vuonna 2014. Analyysissa en kuitenkaan kiinnitä kuitenkaan huomiota esimerkiksi ostovoimapariteettiin, joka kansainvälisessä vertailussa osoittaa, että Suomessa kuten muissakin Pohjoismaissa on korkea veroaste ja hintataso. Toki on hyvä kaikessa taiteen rahoituskeskustelussa muistaa, että Suomessa kulttuurin rahoitus on yleensä kaikilla taiteenaloilla tyypillisimpiin verrokkimaihin nähden heikommalla tasolla, mutta siitä voidaan keskustella lisää toisessa yhteydessä.

Inflaation vaikutus toteutuu pienin vaihteluin kaikessa ammattitoiminnassa: kustannusten jatkuva tosiasiallinen nousu vaikuttaa palkkojen maksamiseen, tilakustannuksiin joita teatterit maksavat toimitiloistaan, lavaste- ja puvustusmateriaalien hankintaan jne. Kaikki kustannukset eivät kehity samaa vauhtia, mutta riittävän selkeän yleiskuvan saa varmasti käyttämällä tässä yhteisenä indeksinä sangen yleisesti sovellettua rahanarvokerrointa, joka osoittaa, että keskimääräistä kehitystä arvioiden 100,00 euroa vuonna 1994 maksanut hyödyke oli kustannuksiltaan 138,78 euron tasolla vuonna 2014.

Edellä mainittu tosiseikka on erityisen tärkeää pitää mielessä, kun keskustellaan ammattiteattereiden kuntarahoituksen kehityksestä nykyisen valtionosuusjärjestelmän toiminnan ajalta. Lukuisat teattereitaan ylläpitävät kunnat noudattivat vuosikausia rahoituspolitiikkaa, jossa teattereilta yleensä ei leikattu, mutta tukien indeksejä seuraava tai usein vähäisempi korottaminen oli melko harvinaista. ”Ei leikata” ei tarkoita 20 vuodessa samaa kuin ”rahoitusasema säilyy entisellään”, vaan jotakin ihan muuta. Mutta katsotaan ensin mitä 20 vuodessa eli teatteri- ja orkesterilain aikana on tapahtunut:

Alussa iskee lama. Teatterialallakin on rysähtänyt oikein kunnolla. Eri alojen palkkakehitystä vertailevat tilastot osoittavat, että näyttämötaiteen alalla palkat jäivät 1990-luvun alkupuolella lyhyessä ajassa useita prosentteja jälkeen yleisestä palkkakehityksestä. Näyttämötaiteen valtakunnallisessa myynnissä oli tapahtunut normaalia kausivaihtelua suurempi lasku 90-luvun alussa, mutta siitä noustaisiin tulevina vuosina ennätyksellisen korkeisiin kokonaismyyntilukuihin.

Vuonna 1994, juuri nykyisen vos-järjestelmän käynnistämisen jälkeen kuntien suhteellinen rahoitusosuus oli tuntuvasti nykyistä korkeampi, tilastojen mukaan jopa lähes puolet valtionosuusjärjestelmän piirissä olevien teattereiden rahoituksesta. Monet tulevat VOS-teatterit olivat teatteri- ja orkesterilain perustamisen aikoihin ahtaalla. On sanottu, että nykyinen valtionosuusjärjestelmä oli 90-luvun alussa pelastus monille ammattiteattereille, mutta myös korosti alan taloudellista eriarvoisuutta, kun valtionosuuksiin osoitetaan valtion talousarviossa määräraha, joka riittää vain osalle ammattiteattereista.

Teatteri- ja orkesterilain kymmenen ensimmäisen toimintavuoden jälkeen ministeriö asetti työryhmän, jonka tehtävänä oli tarkastella näyttämötaiteen uuden valtionosuusjärjestelmän toimivuutta sen ensimmäisten kymmenen toimintavuoden perusteella. Keväällä 2003 antamassaan mietinnössä työryhmä totesi, että ”nykyinen, henkilötyövuoden hintaan perustuva järjestelmä on pääpiirteiltään toimiva”. Kiinnitettiin huomiota myös siihen, että järjestelmä ei ollut staattinen ja lukinnut ammattiteatterin rahoitusta vain pienelle valikoidulle joukolle teattereita, koska valtionosuuden piiriin oli jo tuolloin otettu kuusi uutta teatteria. Työryhmä esitti kuitenkin, että valtionosuuden perusteena olevaa henkilötyövuoden yksikköhintaa tarkistettaisiin lakisääteisesti määräajoin vastaamaan toteutunutta kustannuskehitystä. Yksikköhintaan tehtäisiin indeksikorotus samalla tavoin kuin orkestereiden ja museoiden kohdalla. Esitykseen tartuttiin muutamaa vuotta myöhemmin.

Kokonaisrahoituksessa oli tapahtunut vuoteen 2004 mennessä seuraavaa: valtionosuutta saavia teattereita oli tullut vuoden 1994 jälkeen 5 enemmän, valtion ja kuntien tuet olivat kehittyneet hiljalleen suurin piirtein samaa tahtia, mutta ylivoimaisesti parhaiten oli kehittynyt teattereiden oma tulonhankinta. Vaikka rahoitettavia teattereita oli tullut lisää, ja vaikka lipputulojen positiivinen kehitys ei jakautunut tasaisesti kaikille toimijoille, työryhmän johtopäätös oli oikea: järjestelmä oli pääpiirteiltään toimiva. Se ei ollut tasapuolinen jos asiaa katsoi kaikkien mahdollisten näyttämötaiteen toimijoiden näkökulmasta, mutta se takasi valtakunnallisen ammattimaisen teatteriverkon, joka kansainvälisessä vertailussa tavoitti haja-asutusmaassamme populaatioon nähden ennätyssuuria yleisöjä.

Seuraavien kymmenen vuoden aikana suuri euroopanlaajuinen vuonna 2008 alkanut talouden taantuma alkoi pienellä viiveellä ja pian voimakkaammin vaikuttaa teattereiden rahoitukseen. Viive johtui hyvin suurelta osin siitä, että juuri ennen suurta rysäystä oli tehty päätökset valtionosuusalojen indeksikorjausohjelmasta, jolla valtionosuuksien suhteellista jälkeenjääneisyyttä korjattiin vastaamaan kehittynyttä kustannustasoa, eli ne saatettiin ostovoimaltaan vuoteen 2010 tasolle, johon niiden oli ollut tarkoitus kehittyä. Käytännössä vos-teatteritkin saivat käyttöönsä valtavan määrän lisärahaa, jota käytettiin mm Cuporen asiassa teettämästä selvityksestäkin tarkemmin selviävällä tavalla mm kasvaviin palkkakustannuksiin ja lisähenkilökunnan rekrytointiin. Samaan aikaan kuntien kokonaistuki lakkasi hiljalleen kehittymästä lainkaan, ja on viime vuosina huolestuttavan monilla paikkakunnilla kääntynyt jopa rajuun laskuun. Teatterialan kokonaislipunmyynnissä on lisäksi tapahtunut olennaista, normaalia kausivaihtelua suurempaa heikkenemistä vuosina 2013-14, samalla tavalla kuten 90-luvun alussa viimeksi tapahtui. Valtionosuuksia leikataan vuodelle 2016 kolmatta kertaa vuoden 2010 jälkeen.

Valtion rahoitus valtionosuusteattereille laskee kahdessa vuodessa 6,1 %, kun vuoden 2015 ja 2016 leikkaukset lasketaan yhteen. Kuntien todennäköinen leikkauslista vuodelle 2016 on ennätyksellisen pitkä. Useampi kaupunki uhkaa leikata kerralla jopa 5 % teatterituestaan kertarysäyksellä. Sitten ovat vielä erikoistapaukset, joissa kyse on jo useammasta peräkkäisestä leikkauksesta. Kokonaiskehitys alkaa pahimmillaan muistuttamaan toiminnan alasajoa.

Kaikesta edellä mainitusta seuraa: keskimäärin jokainen teatterin keskeinen rahoituslähde kehittyy tällä hetkellä negatiivisesti. Todennäköisimmin ensimmäinen korjausliike tapahtuu omassa tulonhankinnassa, mutta kun pitkittynyt taantuma vaikuttaa myös kuluttajien ostovoimaan, nopea ja raju korjaus ylöspäin ei ole todennäköinen. Varmaa on, että ammattiteattereiden ostovoima jää tällä hetkellä erittäin rajusti jälkeen kustannuskehityksestä, jota niiden toimintansa kehittämiseksi ja yleisöjään palvellakseen on yritettävä seurata.

Aivan hiljattain käynnistyneen uuden hallituskauden alkajaisiksi poimin Suomen Teatterit ry:n toimiston keittiötilan seinälle Helsingin sanomista lehtileikkeen, jossa siteerataan uuden kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen uuden hallituksen kulttuuripolitiikkaa koskevaa lausuntoa Yle Hämeelle. Lyhyessä artikkelissa ministeri on mielissään siitä, että uudessa hallitusohjelmassa kulttuuriin ei kohdistu suoria leikkauksia. ”Alan budjetit ovat Suomessa niin pieniä, ja katsoimme, että vaikeina aikoina sivistystä ja kulttuuria pitää vahvistaa. Tästä päätöksestä olen ylpeä”, Grahn-Laasonen toteaa.

Vaikka vuoden 2016 kulttuurin ja taiteen leikkaukset ovat valtiontalouden kehyspäätösten perintöä edelliseltä hallituskaudelta, totuus on, että valtionosuusjärjestelmän uudistamiseen käytettävät pelimerkit ovat opetus- ja kulttuuriministeriössä tällä hetkellä poikkeuksellisen vähissä.

Jos Grahn-Laasonen oikeasti ajaisi tällä hallituskaudella läpi kokonaisvaltaisemman valtionosuusjärjestelmän uudistuksen, on vaikea nähdä mitä lisäarvoa rakenteiden ravistamisella voitaisiin näyttämötaiteen kentälle juuri nyt luoda. Vaikeina aikoina sivistystä ja kulttuuria pitää vahvistaa, se on totta, mutta tässä kirjoituksessa olen yrittänyt luoda realistisen kokonaiskuvan niistä pelimerkeistä, joilla ammattimainen teatteritaide tällä hetkellä toimii.

Johtopäätöksinä voi todeta ainakin, että jos tilanne jatkuu yhtä haastavana niin valtion kuin kuntien taloudessa kuin se tällä hetkellä on, mahdolliset perusteellisemmat järjestelmän uudistukset ilman tarkoitukseen ohjattuja lisäresursseja johtaisivat erittäin todennäköisesti näyttämötaiteen alueellisen saatavuuden ja toiminnan monimuotoisuuden köyhtymiseen entisestään. Valtaosa potentiaalisesta uusjaossa lisärahoitettavasta esittävän taiteen toiminnasta tapahtuu suurissa teatterikaupungeissa, joissa on jo nykyisellään paljon tarjontaa. Työpaikkoja tuskin pystyttäisiin luomaan lisää jakamalla rahat toisin, kun jo nyt enemmistö alan kustannuksiltaan halvasta työvoimasta toimii avoimessa freelance-pohjaisessa tuotantomallissa. Teatteritalot maksavat kiinteistökustannuksina saman verran riippumatta siitä mikä kunnallis-, yhdistys- tai yhtiöpohjainen toimija niissä kulloinkin toimii, eikä matalapalkka-alalla minkäänlainen resurssien uudelleenallokointi todennäköisesti säästä työvoimakustannuksissa juurikaan rahaa.

Teatteritaiteen aikamme suuria haasteita on riittävän kokonaisrahoitustason turvaaminen jatkossakin niin, että alan taloudellinen kantokyky tuottaa uutta, monipuolista ja korkeatasoista näyttämötaidetta säilyy. Toinen avainkysymys on vakinaisten taiteellisten työsuhteiden edelleen kadotessa alalta kehittää freelancereiden työllistymisen edellytyksiä ja sosiaaliturvaa niin, että teatterit saavat jatkossakin tarvitsemansa työvoiman ja alalla on mahdollista tehdä mielekkäitä työuria työsuhteiden rakennemuutoksesta huolimatta.

Kaikki nämä seikat huomioon ottaen kannatan itsekin rakentavaa keskustelua valtionosuusjärjestelmän kehittämisestä, mutta toivon, että keskustelu asiasta perustuu kokonaisharkintaan, jossa otetaan huomioon kaikki ammattimaisen näyttämötaiteen nykyhetken tavoitteet ja haasteet. Siksi on aivan olennaista, että kaikki valmistelu mahdollisten uudistusten osalta tapahtuu yhteistyössä ministeriön ja alan edustajien kesken.

Tommi Saarikivi on Suomen Teatterit ry:n toimitusjohtaja. Jos kirjoitus herätti ajatuksia, olethan yhteydessä: tommi.saarikivi@suomenteatterit.fi

Kuva: Petra Sormunen