5.10.2016 Blogi

Syvempää rahoitusymmärrystä etsimässä

Lahden kaupunginteatteriin kokoontui 3.10 joukko kulttuurialojen ammattilaisia käynnistämään syksyn suuret keskustelut valtionosuusalojen rahoitusuudistuksesta. Ja kyllä siellä keskusteltiinkin. Asiaa oli niin paljon, että vaikka päivä oli Sitran suosiollisella avustuksella strukturoitu mahdollisimman tehokkaasti erilaisten näkökulmien käsittelyä varten, oli kiireen tuntu alati läsnä. Lukuisia kertoja oli todettava, että tämä ja tämä on hyvin kiinnostava ehdotus tai huomio, mutta meidän on mentävä keskustelussa eteenpäin.

Onneksi prosessin dokumentointi on jäsentynyttä ja perusteellista. Eräässä keskustelussa kysyttiin Sitran roolista prosessissa – mikä tämä Sitra on, ja miksi se on prosessissa mukana uudistamassa sellaista politiikan aluetta, johon kyseinen julkisoikeudellinen rahasto ei edes väitä omaavansa minkäänlaista aiempaa kokemuspohjaa tai sisältökompetenssia. Itse olen saanut uudistusta valmistelevan asiantuntijaryhmän työssä sen käsityksen, että Sitra on prosessissa merkittävä tuki ministeriölle, jonka virkamieskunta joutuu uudistuksen edistämisen ohella pyörittämään kulttuuripolitiikan arkea yhä tiukemmilla resursseilla. Sitra mahdollistaa lisäresurssina aiheen perusteellisemman käsittelyn, joka on käsitykseni mukaan lähtökohtaisesti hyvä asia.

Lysti yksityiskohta näissä keskusteluissa on, että Sitran edustajat usein vastaavat diplomaattisesti roolistaan tiedusteltaessa, että Sitra on prosessissa riippumaton fasilitaattori, joka rahaston perustamistehtävän mukaisesti on tässäkin roolissa toteuttamassa sitä, mikä on Suomen parhaan edun mukaista. Tämähän olisi täysin yksiselitteinen ja tyhjentävä vastaus, jos Suomen paras etu olisi yksiselitteinen ja objektiivinen käsite. Mutta eihän se ole. Kaikilla on oma, taustoistaan ja omista henkilökohtaisista arvoistaan muodostuva käsitys siitä, mikä on missäkin tilanteessa oikea ja paras ratkaisu, eli vaikkapa mikä on valtionosuusalojen kulttuuripolitiikassa Suomen (eli meidän kaikkien yhteisen) edun mukaista. Tämä käsitys sisältää kaikilla meistä vähintään vivahde-eroja – niin kulttuurin ammattilaisilla kuin sitralaisillakin.

Mutta mikä sitten on oikea tapa jakaa kulttuurin määrärahat? Kuten edellä totesin, onneksi Sitra on auttamassa laajalla kokoonpanolla prosessin dokumentoinnissa, koska näkemyksiä tästä asiasta todellakin riittää. Avoin, laajoihin julkisiin kuulemistilaisuuksiin perustuva valmisteluprosessi tuottaa valtavan määrän aineistoa, joka perustuu osin aitoon objektiiviseen pohdintaan ja aina väistämättä myös taidelajikohtaiseen edunvalvontaan. Jälkimmäinen ulottuvuus on hyvä tunnustaa ja tunnistaa osana mitä tahansa tervettä diskurssia, aivan kuten sekin tosiseikka, että prosessin lopputulokseen voi vaikuttaa sellainenkin seikka, että Sitralle on annettu toimeksianto saada uudistus aikaan, vaikka kulttuuriväki itse jossain kohtaa löisi hanskat tiskiin ja toteaisi, että parempaa järjestelmää ei saada aikaan. Kun puhutaan rahasta, täysin neutraalia roolia ei ole olemassa.

Hiljattain rahoitusuudistukseen liittyvässä haastattelussa toimittaja kysyi uudistamisesta ja sen vaihtoehdoista nyt, kun vanha järjestelmä on tullut tiensä päähän. Olen sitä mieltä, että tällainen kysymys on harhaanjohtava ja väärä. Nykyinen järjestelmä olisi tiensä päässä, jos sen lopputuote, ammattimaisten toimijoiden tuottama taide ja kulttuuri olisi jotenkin lakannut toteutumasta. Rahoitusjärjestelmä on tiensä päässä silloin, kun sillä rahoitettavaa toimintaa tai sen tarvetta ei enää ole. Kumpikaan näistä tien päästä -argumenteista ei voisi olla kauempana totuudesta. Valtionosuusalojen tuottamalle kulttuurille on tänäkin päivänä valtava kysyntä.

VOS-järjestelmän ytimessä on kulttuurin alueellinen saatavuus ja se on turvattava myös uudessa rahoitusratkaisussa, kun kyse on julkisrahoitteisesta, kaikelle kansalle tarkoitetusta kulttuuritoiminnasta. Ja samaan hengenvetoon jyrähdän, että älkää kuvitelko, että mikään nykyisen suuruisten valtion kulttuurirahojen uusjako aiheuttaisi alalle olennaisesti paremman työllisyystilanteen tai tekisi kaikkien tilattomien ammattimaisten teatteriryhmien toiminnasta taikaiskusta olennaisesti helpompaa. Väitän, että valtaosa nykyisen kokonaisteatteritalouden ongelmista johtuu siitä, että yhteiskunta on valinnut tukea kulttuuria vähemmän kuin mitä taiteilijat ovat sitä valmiita tuottamaan, eikä siitä, että nykyinen valtionosuusjärjestelmä olisi jotenkin peruslähtökohdiltaan väärä – tai tiensä päässä.

Oikeampi kysymys kaiketi kuuluukin: onko mahdollista löytää sellainen rahoitusjärjestelmä, joka jakaisi kulttuurirahoituksen niukkuuden oikeudenmukaisemmin kuin nykyinen järjestelmä? Tällainen syvempi rahoitusymmärrys edellyttää valtavan perusteellista keskustelua koko ammattimaisen taiteen kentän kesken. Osallistukaa keskusteluun. Seuraavat julkiset tilaisuudet rahoitusuudistuksesta järjestetään 11.11 ja 9.12. Niitä odotellessa keskustelu käy verkossa jo vilkkaana – liittykää KulttuuriVOS-ryhmään facebookissa. Ryhmässä on jo yli 300 jäsentä ja keskustelu on tällä viikolla päässyt toden teolla käyntiin.

– Tommi Saarikivi, toimitusjohtaja