22.5.2018 Teatterialan uutisia
#digiteatteri – mistä on kysymys 1.0
#digiteatteri on Riihimäen Teatterin digitaalinen näyttämö. Se tarkoittaa sitä, että teemme esityksiä digitaalisille alustoille eli näyttämöille. Keskiössä on live-elementti, nyt-hetkessä tapahtuva esitys jota seuraavat erilaiset yleisöt usein sekä fyysisen näyttämön että digitaalisen näyttämön kautta. Se on osallistava, nopea, mosaiikkimainen ja hermeneuttinen. #digiteatteri on tutkimushanke, tutkimusmatka sekä esitysmuotoehdotus.
#digiteatterin uusin esityskokonaisuus #kaaosperhonen lähestyy digitaalisuutta teatterissa teoksellisesta kontekstista käsin. #digiteatterin keskeinen näyttämö on sosiaalinen media. Lainaan kollegaani Aku Meriläistä vapaasti: ”Ei internet vielä itsessään mahdollistanut sitä yhteisöllisyyden avaruutta joka on tällä hetkellä länsimaisen ihmisen arkea; sosiaalisen median kehittäminen sen teki.” Sosiaalinen media on kohtaamisen paikka, alusta, näyttämö. Siispä se voi olla paikka esitykselle, kohtaamiselle, teatterin tapahtumiselle. Temaattisesti #kaaosperhonen käsittelee tietovuotaja Chelsea Manningin julkista minää niin ilmiönä kuin ihmisenäkin sekä siihen liittyviä teemoja. Kysymyksiämme ovat mm. kuka omistaa tiedon, kenellä on oikeus tiedon tuottamiseen ja millä sopimuksilla, sukupuoleen ja valtaan liittyvät teemat sekä sosiaalisen median joukkovoima.
Digitaalisuus on tullut arkeemme sen lähtemättömäksi osaksi. Se muuttaa ja on muuttanut ihmisenä olemista, se supistaa, purkaa ja laventaa sitä uudenlaiseksi. Se vaikuttaa meihin samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin uusi ilmiö, vaikkapa sähkön tulo aikanaan: aluksi sähkö oli läsnä ihmeenomaisena ilmiönä, 200 vuotta myöhemmin se on arkipäiväinen osa elämää. Oleellista on säilyttää kriittinen ja intensiivinen katse kohti uutta ilmiötä, joka ei tässä tapauksessa ole lähtökohtaisesti hyvä eikä paha. Pyrimme purkamaan osiin sitä, mitä tapahtuu näyttämön digitalisoitumisessa ja kaivamaan esiin sen oleellisimpia ja kiinnostavimpia essenssejä.
Yhteiskuntamme päättäjät ovat valinneet tuottaa teknis-dystooppisia skenaarioita toinen toisensa perään. Suu vaahdossa korskaten käytetään uutta teknologiaa joko taloudellisiin säästötoimiin tai jonkin asian myymiseen. Pahimmillaan päädytään yksinkertaisesti tuhoisiin, eriarvoisuutta lisääviin toimiin kuten ehdotus sote-uudistuksen yhteydessä käyttöön tulevasta kansalaisten pisteytysmallista. Elämme tiedonkeruun murroskautta. Yritykset ovat algoritmeillaan keränneet meistä tietoa ja pystyneet siten luomaan meistä profiileja. Tietoja, kuten missä me milloinkin olemme ja mitä tekemässä, mitä me netistä katsomme, kenen seurassa olemme ja mitä leikimme. Asia on monimutkainen, mutta rankasti yksinkertaistaen voisi todeta, että nuo yritykset ovat suhtautuneet lapsellisesti keräämänsä tiedon valtaan ja vaarallisuuteen. Elämme juuri nyt aikaa, jossa tämä naiivi lapsenusko yritysten osalta on ohi ja tietojenkeruuseen on alettu suhtautua vakavasti. Ainakin yhtenä hyvänä seurauksena pidän asioiden esilletuloa ja sitä keskustelua, joka nyt on käynnissä.
Haluaisinko pistää pääni pensaaseen ja uloskirjautua tästä koko digitaalisuuden päätähuimaavasta vorteksi -kokemuksesta? Kyllä, usein. Miksi sitten olen tässä? Toistaiseksi halu, suorastaan tarve olla taiteilijana haltuun ottamassa ympäröivän maailmamme uusia elementtejä ja koettaa, minkälaisia taiteellisia ehdotuksia niillä voisi tehdä, on vienyt voiton. Valitsen hahmottaa digitalisoitumista utopistisen ajattelun kautta, koska taiteilijana minulla on välineitä ja valmiuksia tehdä niin. Taide on hieno tapa mielikuvitella ja luoda ”entä jos” -skenaarioita. Haastan itseni samojen kysymysten äärelle kuin minkä tahansa uuden näyttämön, elementin tai ilmiön kanssa: millaista ajattelua ja ihmisyyttä uudet alustat, nämä digitaaliset näyttämöt, tuottavat minussa? Millaisia utooppisia avaruuksia digitaalisuus voi tarjota, millaisia kurotuksia taide voi sille avata?
Kukaan meistä ei vielä tiedä, mitä #digiteatteri on, mitä se voisi olla, mitä sen pitäisi olla. Onko se
oleellista, mikä on sen ääni, millainen esitys siitä avartuu. Millaista taiteilijuutta se meille ehdottaa? Asia on uusi, ja uuden etsimisen keskiössä on aina myös vanhan purkaminen. Haarukoimme laajalla skaalalla, käsitellen samalla niin tuotannollista paradigmaa kuin terminologiaa, työnkuvia, esityksen muotoa, tämän näyttämön etiikkaa, estetiikkaa sekä filosofiaa, mahdollisia jaetun tekijyyden muotoja. Paljon on edessä, esimerkiksi kysymys näyttelijyyden uusista alueista on tämän vuoden yhtenä mysteerinä.
Voimme vain tutkia ja sitä kautta löytää ja oivaltaa. Välillä epäonnistumme ja sitten kokeilemme jotain muuta.
Lopuksi jää se oleellisin kysymys kysyttäväksi teknologian äärellä: mikä erottaa meidät koneesta? Mikä on minun, ihmisen, erityislaatu suhteessa teknologiaan? Arvot, etiikka ja merkitykset täytyy lukea teknologioiden kätköksistä, kaivaa esiin tietovyöryn keskeltä se olennainen. Se, joka osuu, se, mikä kiinnittyy siihen henkiseen entiteettiin joka ihminen on.
Maria Oiva, digitaiteilija, Riihimäen Teatteri
maria.oiva@riihimaenteatteri.fi
www.digiteatteri.fi
@digiteatteri: FB / Twitter / Instagram
#kaaosperhonen
#digiteatteri