 |
 |
 | |
| Pääsivu | Jäsenpalvelut |  |
Yhteystiedot | Jäsenteatterit | Työehtosopimukset | Tutkimukset | Linkit | |
 |
|
|
|
LASTENTEATTERIJUTUT
 |
|
Lastenteatterikampanjan juttuarkisto
Suomen Teatterit ry järjesti vuonna 2008 lastenteatterikampanjan, jonka tarkoitus oli kohottaa lastenteatterin arvostusta. Kampanjan nettisivuille kirjoitettiin silloin lastenteatteriin liittyviä artikkeleita, joista osa on säilytetty tällä sivulla. Tästä alta löytyvät kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinin kolumni Teatteri haastaa kasvamaan, tutkija Eeva Mustosen kirjoittama lyhyt suomalaisen lastenteatterin historia ja lista lastenteatteriin liittyvästä kirjallisuudesta, kertomus Turun Kulttuuripolusta sekä lyhyt suomalaisen nukketeatterin historia.
Lastenteatterikampanjan lausunto
Jokaisella lapsella ja nuorella tulisi olla tinkimätön perusoikeus nähdä ja kokea elävää esittävää taidetta. Lastenteatterin tekeminen on teattereille tulevaisuuskysymys, sillä katsomossa kasvaa tuleva, aikuinen teatteriyleisö. Taidekasvatuksella rakennetaan perusta kansalliselle kulttuuriperimälle, jota ei voi oppia pelkästään lukemalla tai laskemalla. Taidekasvatuksella on oma, tärkeä merkityksensä myös esteettisten ja eettisten arvojen sekä luovuuden perustan rakentamisessa. Ja jopa huolimatta kasvatustavoitteista teatteriesityksessä on kivaa, rankkaa, hupaisaa, surullista, innostavaa, ajateltavaa – ihan kaikkea. Ja mikä parasta, sitä katsotaan aina yhdessä, ei koskaan yksin.
Suomen Teatterit - Finlands Teatrar ry
Teatteri haastaa kasvamaan
Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinin kolumni
Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin puhuu lastenteatterin puolesta ja viittaa sen tekijöiden loihtijan kykyihin. Lastenteatterin tekeminen on suoraa panostusta lasten ja nuorten hyvinvointiin.
Lue lisää.
Lyhyt suomalaisen lastenteatterin historia
Tutkija Eeva Mustonen
Helsingin yliopiston teatteritieteen oppiaineen tutkija Eeva Mustonen johdattelee suomalaisen lastenteatterin syntyvaiheista tähän päivään. Mitä tapahtui Pienelle Suomelle, kuka toi nukketeatterin?
Lue lisää.
Mustonen on lisännyt artikkelinsa loppuun kirjallisuusluettelon, josta löytyy laajasti lastenteatteriin liittyvä kirjallisuutta.
Lue lisää.
Poimi teatteri Kulttuuripolulta!
Turun kaupungin esimerkki
Turussa Kulttuuripolku on suunnitelma, jonka mukaan jokainen Turun kaupungin peruskoululainen käy noin kolme kertaa lukuvuodessa eri kulttuurilaitoksissa. Vierailut kuuluvat opetussuunnitelmaan ja ne ovat koululle ja koululaisille ilmaisia eli kaupunki kustantaa ne. Lue lisää.
Lyhyt suomalaisen nukketeatterin historia
Nukketeatteri on nykyään niin paljon muutakin kuin käsinukkeja värikkään pahviluukun reunoilla. Lyhyt suomalaisen nukketeatterin historia parin sadan vuoden ajalta. Lue lisää.
Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinin kolumni
Lastenteatteri on haastava laji. Se vaatii tekijältään hyvää ammattitaitoa, jopa loihtijan kykyä. Esityksen täytyy olla uskottava, sillä lapsiyleisö on lahjomaton. Esitys on saatava elämään niin, että jokainen voi omakohtaisesti kokea teatterin tarjoaman monien tunteiden kirjon: ilon, pettymyksen, pelon ja huojennuksen.
Lastenteatteri on taidemuoto, jota ei pidä väheksyä yleisönsä iän perusteella. Päinvastoin lastenteatterin tekijöitä tulee arvostaa. Heiltä vaaditaan erityisominaisuuksia, kuten rohkeutta ja kärsivällisyyttä heittäytyä vaativan lapsiyleisön eteen. Hyvä tekijä kunnioittaa lapsen mieltä.
Olen iloinen ja tyytyväinen siitä, että Suomen Teatterit ry on valinnut vuoden 2008 lastenteatterivuodeksi. Mielestäni se kuvaa teatterikentän halua panostaa lasten ja nuorten hyvinvointiin. Vuoden slogan "Teatterissa kasvaa" kuvaa sitä toimintaa, jota jokainen yhteiskunta pitää tärkeimpänä tehtävänään: tulevan sukupolven kasvattamista.
Lastenkulttuuri ja taidekasvatus ovat olennainen osa taide- ja taiteilijapoliittista periaatepäätöstä. Lastenkulttuuri onkin ollut Opetusministeriön toiminnan yhtenä painopisteenä vuodesta 2003 lähtien. Vuosille 2003-2007 laadittu lastenkulttuuripoliittinen ohjelma on nyt päättymässä ja seurantamme osoittaa, että ne toimenpiteet, joihin ministeriö voi suoraan vaikuttaa, ovat toteutuneet hyvin. Olemme aktiivisesti mukana myös parhaillaan laadittavan lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelman teossa.
Maassamme on koko valtakunnan kattava taide- ja kulttuurilaitosten verkosto. Valtionosuutta saavia teattereita on 56. Pelkästään lapsille ja nuorille kohdennettuja tuotantoja tekee näistä valtionosuutta saavista teattereista kahdeksan teatteria, joista kolme on nukketeattereita. Toki lapsille tämän lisäksi tuotetaan ohjelmistoa myös esimerkiksi kaupunginteattereissa ja niin sanotulla vapaalla ammattilaiskentällä.
Yksi hyvin konkreettinen näyte taide- ja taiteilijapoliittisen periaatepäätöksen toteutumisesta on taide- ja kulttuurilaitosten valtionosuusjärjestelmän uudistaminen. Yksikköhinnan korjaaminen todellisten kustannusten tasolle vuoteen 2010 mennessä vaikuttaa parantavasti erityisesti lastenteattereiden taloudelliseen asemaan. Omat tulot jäävät lastenteattereissa verrattain pieniksi, esimerkiksi alhaisten lipunhintojen ja koululaisesitysten vuoksi. Me ministeriössä uskomme, että yksikköhinnan nousulla voimme tällä hetkellä parhaiten tukea teattereiden ja myös erityisesti lastenteattereiden toimintaa. Lisäksi olemme vahvistaneet lastenteattereiden toimintakykyä lisäämällä niiden henkilötyövuosia ja nostamalla harkinnanvaraista määrärahaa. Lastenteattereiden saama harkinnanvarainen tuki on monella teatterilla jopa noin 50 prosenttia valtionosuuden määrästä.
Tutkimusta taidekasvatuksen vaikutuksista ihmisen henkiseen ja sosiaalisen kehitykseen tehdään kaiken aikaa ympäri maailmaa. Tiedämme, että taidekasvatus tukee ihmisen kykyä ajatella laajemmin ja luovemmin. Visio Suomen talouskasvusta perustuu luovuuden ja innovaatioiden varaan. Jos näitä asioita halutaan, on panostettava taideaineisiin jo perusopetuksessa.
Perustuslain ja perusopetuslain määrittelemä opetussuunnitelman mukainen opetus on valtion varoin kustannettavaa opetusta ja siis maksutonta. Mielestäni taide- ja taitoaineet ovat aivan yhtä tärkeitä opetussuunnitelman mukaisia aineita kuin matematiikka tai fysiikka. Samalla linjalla on hallitusohjelmamme, jossa todetaan, että taito- ja taideaineiden asemaa vahvistetaan. Mielestäni olisi tärkeää, että nykyisen opetussuunnitelman toimivuus arvioitaisiin, erityisesti taito- ja taideaineiden osalta. Haluaisin myös muistuttaa kuntia niiden vastuusta tässä asiassa. Kuntien tehtävä on tiukasta taloudesta huolimatta suunnitella opetus niin, että varat riittävät kaikkeen. Myös taide- ja taitoaineisiin. Kaikille. Ja kun meillä valtion varoin tuetaan erikseen museoita, teattereita ja orkestereita on vain järkevää koulujen hyödyntää niiden palveluita.
Noin joka kahdeksas peruskouluikäinen saa taiteen perusopetusta ja heistä noin kolme prosenttia opiskelee teatteritaidetta. Viimeisimmän selvityksen mukaan kysyntää taiteen perusopetukselle olisi enemmänkin. Miksi emme siis tarjoaisi sitä?
Ihminen oppii usealla tavalla: lukemalla, kuulemalla, tekemällä, kokemuksen kautta. Kouluikäisiä voidaan opettaa monella tapaa ja monessa paikassa. Erilaiset kerhot ovat hyvä lisä taide- ja taitoaineiden opetuksessa, mutta näkisin, että koska koululaitos tavoittaa kerralla koko ikäluokan, niin tehtävä kuuluu ensisijaisesti sinne.
Kulttuurin ja taiteen avulla voidaan vaikuttaa ihmisen psyykkiseen, fyysiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Taide- ja kulttuuripalvelut ovat niitä hyvinvointipalveluja, joita yhteiskuntamme tarjoaa. Toivotan kaikille teattereille, teatterin tekijöille ja yleisölle mitä parhainta lastenteatterivuotta!
Teksti: Stefan Wallin
Kulttuuri- ja urheiluministeri
Lyhyt suomalaisen lastenteatterin historia
Tutkija Eeva Mustonen
Suomalaisen lasten- ja nuortenteatterin vaiheita
Lapset ja nuoret ovat erottamaton osa suomalaisen teatterin historiaa. Tässä tekstissä hahmottelen enimmäkseen ammattimaisen lasten- ja nuortenteatterin linjauksia, mutta nivon mukaan muutamia huomioita myös lasten ja nuorten omasta teatteriharrastuksesta. Lasten, nuorten ja aikuisten toiminta kietoutuu aina monin tavoin yhteen, mutta yhteen kietoutumisen muodot ovat toki vaihdelleet. Sekä kotimaisessa että kansainvälisessä teatterintutkimuksessa on keskitytty eniten aikuisten tekemiin ja aikuisille suunnattuihin tuotantoihin, mutta viime aikoina tätä painotusta on alettu haastaa.
Varsinaista teatteria edeltäneissä rituaalisissa esittämisen muodoissa nuorella väellä oli usein tärkeä osuus, samoin varhaisissa teatteriesityksissä. 1500-luvulla Turun katedraalikoulun oppilaat esittivät antiikinaikaisia latinankielisiä näytelmiä, ja 1600-luvulla Turun yliopiston opiskelijat näyttelivät myös ruotsiksi ja suomeksi. Kun ulkomaiset teatteriryhmät 1700- ja 1800-luvulla ulottivat kiertueensa Suomeen, oli yleisön joukossa mitä ilmeisimmin myös lapsia ja nuoria. Zacharias Topeliuksen (1818–1898) lapsuudenaikaisissa päiväkirjoissa on jopa kuvauksia hänen näkemistään esityksistä. Harrastajatuotannoissa lapset ja nuoret myös esiintyivät. Erityisen lapsille suunnatun ammattiteatterin historia alkaa meillä 1800-luvun loppupuolella – kansainvälisestä näkökulmasta katsoen suhteellisen varhain.
Joulusatujen kulta-aika
Suomessa ammattimaisen lastenteatterin synty liittyi kiinteästi muun kotoperäisen ammattiteatterin alkuvaiheisiin ja samalla kansallisuusaatteen nostattamiseen. Yksi tärkeimmistä teatterin puolesta työskennelleistä kulttuurivaikuttajista oli Zacharias Topelius, joka moninaisen muun toimintansa ohella kirjoitti lukuisia erikokoisia ja -tyylisiä lastennäytelmiä. Hän tarkoitti näytelmät alun perin lasten omien, pienimuotoisten ja kasvattavien koti- sekä kouluesitysten pohjaksi. Koulujuhlien Topelius-esityksistä tulikin maanlaajuinen, pitkäikäinen perinne. Suosituimpia näytelmiä valittiin jo 1800-luvulla myös ammattiteattereiden ohjelmistoihin. Tästä muovautui niin kutsuttujen joulusatujen perinne, joka vakiintui hiljalleen 1900-luvun alkupuoliskon aikana ja jatkui aina 1960-luvulle asti. Rinnakkaiseksi traditioksi kehittyi erityisten koululaisnäytäntöjen tarjoaminen hieman vanhemmille oppilaille. Näytännöt valittiin sellaisesta aikuisohjelmistosta, jonka katsottiin olevan myös koululaisille sopivaa.
Joulusatujen näytökset ajoittuivat nimityksen mukaisesti joulun tietämille eli aikuisten teatterin hiljaiseen aikaan. Satutuotannoissa oli usein näyttäviä lavastuksia ja pukuja, musiikkia, lauluja ja lasten esittämiä tanssinumeroita. Alun perin joulusadut merkitsivät edistystä, lastenohjelmistojen syntymistä, mutta vuosikymmeniä myöhemmin perinnettä kritisoitiin monesta syystä. Topeliuksen kirjoittamien lastennäytelmien asema säilyi vankkana joulusatuperinteen hiipumiseen saakka, ja nykyisinkin hänen näytelmiään esitetään silloin tällöin. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä uusien lastennäytelmien kirjoittajat pysyttelivät paljolti Topeliuksen linjoilla, mutta vähitellen perinne myös uudistui. 1930-luvulla erityisen suosikkiaseman saavuttivat radion Markus-sedän eli Markus Raution kirjoittamat lastennäytelmät. Toisinaan teatterit järjestivät pienistä ohjelmanumeroista koottuja lastenjuhlia, ja näissä Markus-setä oli todellinen tähtivieras. Seuraavina vuosikymmeninä menestyivät esimerkiksi Kerttu Hämerannan satumukaelmat ja uniseikkailut sekä Pirkko Karpin peikkoseikkailut. Lastenteatterin hahmot ja miljöö, osin myös sen maailmankuva, modernisoituivat varovasti.
1940-luvun lapsiteattereiden toiminta yhdisti poikkeuksellisen vahvasti ammattilaisten lapsille tekemän ja lasten itse esittämän teatterin piirteitä. Erityistä mainetta saavutti Kerttu Hämerannan johtama ja ohjaama Turun Lapsiteatteri, joka toimi 1940- ja 1950-luvulla.
Lastenteattereita ja uudistuksia suomeksi ja ruotsiksi
Lastenteatteriproduktiot modernisoituivat 1950- ja 1960-luvulla aiempaa vauhdikkaammin, mutta varsinaista modernismia omaksuttiin yhä jähmeästi. Näytelmissä yhtäältä hieman lähennyttiin aikakauden lapsen ja hänen elinympäristönsä realistista kuvausta, toisaalta etsiydyttiin fantasian alueelle. Tunnettujen lastenkirjojen dramatisointeja tuotettiin aiempaa enemmän, usein myös suurimuotoisina musiikkinäytelminä. Ohjelmistot painottuivat ensimmäistä kertaa ulkomaisiin teksteihin. Lastenkirjallisuuden modernistisia juonteita siirtyi teatteriin esimerkiksi Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun suositun dramatisoinnin myötä. Visuaalisesti modernismin piiriin lukeutui erityisesti Helsingin Nukketeatteri, jossa Mona Leo uudisti nukkeilmaisua.
Ensimmäinen virallisten organisaatioiden toteuttama lastenteatterihanke oli kiertävän, ruotsinkielisen lastenteatteriryhmän perustaminen vuonna 1960. Skolteatern, eli nykyinen Unga Teatern, yhdisti varhaisvuosinaan perinteitä ja modernismia, hienoisesti myös yhteiskunnallisuutta. Varsinaisia nuortennäytelmiä ei vielä Skolteaternissa eikä muuallakaan nähty. Nuoret itse sen sijaan toimivat 1950- ja 1960-luvulla aktiivisesti omissa nuorisoteattereissaan. Varsinkin 1960-luvulla nuorisoteatterit näyttävät seurailleen tuolloin ajankohtaisten studionäyttämöiden ohjelmistoja absurdismeineen päivineen.
Vaikka uusille lastenteatteri-ilmiöille oli yhä enemmän tilausta 1950- ja 1960-luvulla, vasta 1960- ja 1970-luvun vaihteessa varsinainen kapina pääsi valloilleen. Niin kutsuttu demokraattinen ryhmäteatteriliike vastusti sekä taantumuksellisena pitämäänsä joulusatuperinnettä että ylikansallista viihdettä. Vaadittiin määrällisiä, laadullisia ja tuotannon sekä jakelun periaatteita koskevia muutoksia. Liikehdinnän osana muodostui teatteriin, nukketeatteriin ja tanssiin suuntautuneita ammatillisia ryhmiä, joista moni – Hurja Joukko eli myöhemmin Penniteatteri, Ahaa Teatteri, Nukketeatteri Vihreä Omena, Tanssiteatteri Raatikko sekä linjaansa uudistanut Skolteatern – tuotti ohjelmistoa myös tai nimenomaan lapsille.
Muuttuneiden teatterinäkemyksien myötä 1960- ja 1970-luvun vaihteessa tarvittiin uusia näytelmiä, ja usein ryhmät tuottivat niitä itse. Erityisen ajankohtaista oli ideoida ja jopa kirjoittaa näytelmiä ryhmän jäsenten yhteistyönä. Näytelmät käsittelivät yleensä lasten arkea ja edustivat ruohonjuuritason yhteiskunnallisuutta. Toisinaan arkikuvauksiin kudottiin mukaan fantasian elementtejä tai kansainvälisiä ulottuvuuksia. Esityksissä oli monen tason vaikutteita Bertolt Brechtin teatteriestetiikasta. Koulu- ja päiväkotikiertuein tavoiteltiin tasapuolista näytäntötarjontaa, ja erilaisten kohderyhmien tarpeet pyrittiin ottamaan huomioon esimerkiksi eriyttämällä katsojat aiempaa tarkemmin iän mukaan. Jälkimmäisen toimintamallin osana toteutettiin ensimmäiset varsinaiset nuortennäytelmät.
Niin kutsutuissa laitosteattereissa jatkettiin osin perinteisemmillä linjoilla, osin muututtiin samaan suuntaan ja tahtiin kuin ryhmäteattereissa. Esitysmäärät kasvoivat selvästi, ja tarjontaa alkoi jo olla muulloinkin kuin joulun tienoilla. Tarjonta myös monipuolistui: esimerkiksi nukketeatteri koki merkittävän nousukauden, ja valtaosa sen ohjelmistosta oli lapsille suunnattua. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla lasten- ja nuortenteatteriin kiinnitettiin kaikkiaan paljon huomiota, ja sen tilasta keskusteltiin erilaisissa seminaareissa. Lapsia ja nuoria pyrittiin aktivoimaan sekä ammattilaisteatterin katsojina että omassa harrastustoiminnassa. Esityksiin tähtäävän lapsi- ja nuorisoteatteritoiminnan rinnalla korostettiin nyt luovan ilmaisun laaja-alaisuutta ja prosessin merkitystä.
Vastareaktion vastareaktiosta kohti monimuotoisuutta
Voimakkaat muutokset saivat pian aikaan sisällöllisiä ja tyylillisiä vastareaktioita, vaikka tarjonnan rakenteisiin liittyvät uudistukset jäivätkin lastenteatterin osalta pysyviksi. Jo 1970-luvun loppupuolella niin lapsille kuin aikuisille suunnatussa teatterissa kysymyksenasetteluja alettiin muokata yhteiskunnallisuudesta yleisinhimillisempään suuntaan. Erityisesti 1980-luvulla teatteria korostettiin taidemuotona, ei kasvatuksena. Lastenteatterissa näihin tarpeisiin vastattiin usein lasten tai aikuisten klassikkoteosten sovituksilla, jotka teki yleensä dramaturgi eikä työryhmä.
Niin kutsuttu valtakunnallinen lasten- ja nuortenteatterihanke yritti 1970-luvun loppupuolelta lähtien parantaa lasten- ja nuortenteatterin toimintarakenteita. Hankkeen tulokset olivat vihdoin nähtävissä vuonna 1986, kun Penniteatteri ja Intimiteatteri yhdistämällä perustettiin Teatteri Pieni Suomi. Lisäksi valtion budjettiin sisällytettiin erityinen lastenteatterin momentti. Momentin takaaman valtionavun piiriin otettiin helsinkiläinen Teatteri Pieni Suomi, espoolainen Skolteatern sekä tamperelainen Teatteri 2000. Lasten- ja nuortenteatterin yhteiskunnallisen aseman vakiintumista osoittaa myös se, että vuonna 1987 perustettiin Taiteen keskustoimikunnan lastenkulttuurijaosto.
Moni kiertueryhmä oli 1970-luvun puolelta lähtien tavoitellut pysyvää näyttämöä, ja 1980-luvulla nämä haaveet alkoivat toteutua. Omille näyttämöille valmistettiin aiempaa suurimuotoisempia tuotantoja, ja muutokset näkyivät erityisesti lavastuksessa sekä valo- ja äänisuunnittelussa. Toisaalta marginaalissa muhi jo uusi kiinnostus pienimuotoiseen ja kiertävään teatteriin. Puhenäytelmä säilytti tärkeän aseman, mutta erilaiset fyysisen ja visuaalisen teatterin muodot alkoivat vallata alaa niin ryhmissä kuin suuremmissa instituutioissa.
Viime vuosikymmeninä lasten- ja nuortenteatterissa on taiteellisten ja aatteellisten vastakkainasettelujen sijasta korostunut pikemminkin monimuotoisuus ja moniarvoisuus. Alalle on ilmaantunut uusia tekijöitä ja ryhmiä, ja erilaisia aiheita, tyylilajeja ja toimintamalleja suvaitaan suuremmitta konflikteitta. Suosiossa ovat niin klassikkonäytelmät ja -sovitukset kuin uudet näytelmät ja niin kutsutulla devising-tekniikalla valmistetut produktiot. Lapsille ja nuorille tarjotaan puheteatteria, nukketeatteria, tanssia ja muuta fyysistä teatteria, sirkusta eri muodoissaan, oopperaa ja muuta musiikkiteatteria, soveltavaa teatteria ja näiden kaikkien välimuotoja. Ainakin valtaosaa näistä lapset ja nuoret valmistavat myös itse.
Lapsille suunnattuja ammattilaisproduktioita tuotetaan nykyisin tasaiseen tahtiin, mutta nuoret ovat kohderyhmänä edelleen väliinputoaja. Uskollisimmin nuortenteatteria on toteuttanut tamperelainen Ahaa Teatteri. Viime vuosina Suomessa on kansainvälisen virtauksen seurauksena ruvettu valmistamaan teatteriesityksiä uudelle kohderyhmälle: vauvoille. Varsinaisten esitysten lisäksi yhä useampi teatteri järjestää lapsille ja nuorille myös teatterikasvatushankkeita, ja näitä suunnittelemaan on palkattu erityisiä teatterikuraattoreita.
Alan monipuolistuminen näkyy myös koulutuksessa ja järjestötoiminnassa. Viime vuosina teatteriopiskelijoille on järjestetty kursseja lasten- ja nuortenteatterin tekemisestä, ja uudet soveltavan teatterin ammattilaiset ovat kehittäneet lasten ja nuorten omaa teatteritoimintaa ja draamakasvatusta sekä koulun että vapaa-ajantoiminnan piirissä. Ammattiin johtavaa koulutusta on tarjolla myös nukketeatterin ja uuden sirkuksen aloilta. Lasten- ja nuorenteatterilla, nukketeatterilla, tanssilla, draamakasvatuksella ja harrastajateatterilla on kullakin omat järjestönsä, kansainväliset yhteistyöverkostonsa sekä kansalliset ja kansainväliset festivaalinsa. Uusin tulokas on lasten- ja nuortenteatterintutkijoiden kansainvälinen verkosto.
Suomalaisen lasten- ja nuortenteatterin taloudelliset toimintaedellytykset ovat vuosikymmenten kuluessa kohentuneet, mutta niissä on edelleen monia ongelmakohtia. Taloudellisista haasteista on 2000-luvulla keskusteltu usein; kiivaita näkemyksiä ovat kirvoittaneet esimerkiksi Teatteri Pienen Suomen sulauttaminen Helsingin Kaupunginteatteriin sekä Nukketeatteri Vihreän Omenan lakkauttaminen. Uusia ryhmiä ja lyhytaikaisia kokoonpanoja on perustettu, mutta myös – ja erityisesti – niiden talous on nykyisen tukijärjestelmän puitteissa tiukkaa. Järjestelmän uudistuksia seurataan ja odotetaan mielenkiinnolla. Aktiivisuutta osoittavat esimerkiksi uuden sirkuksen ja nukketeatterin tuotantoyhteisöt: Circo – Uuden Sirkuksen Keskus ja Musiikkiteatteri Kapsäkin koordinoima Nukketeatterihautomo.
Viime vuosina lasten ja nuorten asema teatterin katsojina ja tekijöinä on saanut valtakunnallista erityishuomiota esimerkiksi Teatterin tiedotuskeskuksen kampanjoissa. Opetusministeriö puolestaan laati Lastenkulttuuripoliittisen ohjelman vuosille 2003–2007. Nyt onkin sopiva hetki pohtia, millaisia vaikutuksia ohjelmalla oli lasten- ja nuortenteatteriin sekä lasten ja nuorten omaan teatteritoimintaan. Joka tapauksessa on selvää, että Suomen Teatterit ry:n järjestämällä ja vuoden 2008 kestävällä Lastenteatterikampanjalla on suuri tilaus.
Teksti: Eeva Mustonen
Kirjallisuutta suomalaisesta lasten- ja nuortenteatterista sekä lasten ja nuorten omasta teatteri- ja draamatoiminnasta
Teatteria ja kirjallisuutta yleensä käsittelevistä teoksista on luetteloon nostettu omiksi kohdikseen lasten- ja nuorenteatteriin tai lasten ja nuorten omaan teatteritoimintaan liittyvät artikkelit. Nimenomaan lasten- ja nuortenteatteria tai lasten ja nuorten omaa teatteri- tai draamatoimintaa käsittelevistä teoksista on mainittu suluissa artikkelien kirjoittajien nimet, mutta yksittäisiä artikkeleita ei ole sijoitettu luetteloon omiksi kohdikseen.
Aiheeseen liittyvistä pro gradu -tutkielmista luetteloon on sisällytetty vain muutamia esimerkkejä. Eri yliopistojen taideaineiden www-sivuilla on kattavat opinnäytetyöluettelot. Samoin draamakasvatusta käsitteleviä teoksia on luettelossa vain esimerkkeinä, enemmän alan suomalaiseen historiaan ja tapaustutkimukseen kuin teoriaan liittyen. Lopussa on erillisenä osiona luettelo lasten- ja nuortenteatteriin sekä lasten ja nuorten omaan teatteri- ja draamatoimintaan liittyvistä selvityksistä. Luettelo ei ole kattava, mutta se sisältää selvityksiä usealta vuosikymmeneltä.
Aiheesta on lisäksi kirjoituksia esimerkiksi Teatteri-lehden eri vuosikertojen numeroissa.
Kirjallisuusluettelon on laatinut Eeva Mustonen. Lisäykset ovat tervetulleita osoitteeseen info (at) suomenteatterit.fi.
Ambjörnson, Gunila, Ikonen, Tuula & Vaijärvi, Kari 1969. Kulttuuririhkamaa lapsille. Helsinki: Tammi. ("Lastenteatteri", s. 121-133.)
Haarla, Lauri 1928. Teatterikirja. Kirjoitelmia ja näyttelijäkuvia. Helsinki: Otava. ("Tuleva koululaisteatterimme. Tehtävä oppikoulujen, työväen- ja kansanopistojen toverikunnille" s. 283–292.)
Havaste, Paula 1999. "Peppi marssi Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle - mitä muuttui?" Koski, Pirkko, toim., Niin muuttuu mailma, Eskoni. Tulkintoja kansallisnäyttämöstä. Helsinki: Yliopistopaino.
Heikkinen, Hannu 2002. Draaman maailmat oppimisalueina. Draamakasvatuksen vakava leikillisyys. Jyväskylän yliopisto. Julkaisusarja Jyväskylä studies in education, psychology and social research, 201.
Heikkinen, Hannu 2005. Draamakasvatus – opetusta, taidetta, tutkimista. Jyväskylä: Minerva.
Heino, Aarre, Halttunen-Salosaari, Elina & Laurinolli, Tuire (toim.) 1987. Thalia tentissä. Puheenvuoroja tamperelaisesta teatterista. Tampereen yliopisto. Yleinen kirjallisuustiede. Monistesarja N:o 19. (Luettelossa erikseen mainittu artikkelit seuraavista lastenteattereista: Teatteri 2000, Ahaa Teatteri, Teatteri Mukamas ja Teatteriporukka. Teoksessa on lisäksi artikkelit esimerkiksi 14 harrastajateatterista.)
Helavuori, Hanna-Leena & Seilo, Raija-Liisa 1988. Pennissä alku. Hurja Joukko ja Penniteatteri 1970–1986. Helsinki: Penniteatterin kannatusyhdistys.
Huhtala, Liisi & Grünn, Karl, Loivamaa, Ismo & Laukka, Maria (toim.) 2003. Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Helsinki: Tammi.
Junnikkala, Jutta 2007. "Koko perheen teatteri, kaikkien perheiden teatteri" teoksessa Pirkko Koski & Misa Palander (toim.) Helsingin Kaupunginteatterin historia. Helsinki: Like.
Kivioja, Kari, Kivioja, Ritva & Kivioja, Sakari 2002. Timotei-teatteri – kolmekymmentä vuotta luovan ilmaisun kouluttajana. Lahti: Teatteriyhdistys Timotei r.y. (Kirjoittajina toimittajien lisäksi Kirsi Jortikka, Saara Jäppinen, Lasse Kantola, Turo Latikka, Naana Marttila, Anna-Riitta Partanen, Johanna Tuliainen ja Lotta Vaulo.)
Komonen, Markku, Tolonen, Kari & Minkkinen, Arto 1987. "Ahaa Teatteri." Teoksessa Thalia tentissä. Puheenvuoroja tamperelaisesta teatterista. Toim. Aarre Heino, Elina Halttunen-Salosaari & Tuire Laurinolli. Tampereen yliopisto, yleinen kirjallisuustiede, Tampere, 51–54.
Korhonen, Pekka & Østern, Anna-Lena (toim.) 2001. Katarsis. Draama, teatteri ja kasvatus. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.
Koski, Pirkko, Lappalainen, Seija, Huovila, Marja & Leinonen, Jouko (toim.) 2006. Lahden historia 4:2. Lahden kulttuurilaitosten historia 2. Teatteri, orkesteri, museo ja kulttuuritoimi. Lahti: Lahden kaupunki. (Lasten- ja nuortenteatteria käsittelevät luvut Eeva Mustosen kirjoittamia.)*
Koski, Pirkko, & Palander, Misa (toim.) 2007. Helsingin Kaupunginteatterin historia. Helsinki: Like.
Erkki Laakso 1988. Suullisen ilmaisun didaktiikka peruskoulun ala-astetta varten. Jyväskylän yliopisto.
Erkki Laakso 2004. Draamakokemusten äärellä. Prosessidraaman oppimispotentiaali opettajaksi opiskelevien kokemusten valossa. Jyväskylän yliopisto. Julkaisusarja Jyväskylä studies in education, psychology and social research, 238.
Laurent, Kaarina 1947. Topelius saturunoilijana. Porvoo & Helsinki: WSOY.
Lehtonen, Maija 2003. "Puoli vuosisataa lastenkirjailijana – Zacharias Topelius" teoksessa Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa, & Maria Laukka (toim.) Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Helsinki: Tammi.
Leo, Mona 1975. Sagans språk. Stockholm: Verbum.
Majapuro-Joutsamo, Maisa 1980. Suomalainen koululaisnäytelmäaiheinen kirjallisuus. Helsingin yliopisto. Yleisen kirjallisuustieteen, estetiikan ja teatteritieteen laitos. Pro gradu -tutkielma.
Manninen-Louhensalo, Jäntti, Matti & Hulkkonen, Matti 1997. Vilpittömästi teidän. Lahden Nuorisoteatteri 35 vuotta. Lahti: Lahden Nuorisoteatteri.
Maukola, Riina (toim.) 2006. Rotta vai tarua. Tanssiteatteri Hurjaruuth. Helsinki: Like. (Kirjoittajat toimittajan lisäksi: Päivi Aura, Anneli Kanto, Aino Kukkonen, Heikki Laitinen, Juhana Pettersson, Annukka Ruuskanen, Tiina Suhonen, Kimmo Takala, Jussi Tossavainen.)
Mustonen, Eeva 1997. Moderni uusioperhe ja pieni kapina. Teatteri Pieni Suomi 1987-1997. Helsinki: Teatteri Pieni Suomi.
Mustonen, Eeva & Suutela, Hanna (toim.)
2000. För en växande publik. Skolteatern/Unga Teatern 1960-2000. Espoo: Unga Teatern. (Kirjoittajat toimittajien lisäksi: Martin Engberg ja Stella Parland.)Mustonen, Eeva 2003. "Puhutaan meistä – lasten- ja nuortennäytelmä" teoksessa Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa, & Maria Laukka, toim., Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Helsinki: Tammi.
Mustonen, Eeva 2006. Lasten- ja nuortenteatteria käsittelevät luvut teoksessa Koski, Pirkko, Lappalainen, Seija, Huovila, Marja & Leinonen, Jouko (toim.) 2006. Lahden historia 4:2. Lahden kulttuurilaitosten historia 2. Teatteri, orkesteri, museo ja kulttuuritoimi. Lahti: Lahden kaupunki.*
Muje, Sanna (toim.) 2007. Totem-teatteri ja lastenteatterin uudet askeleet. Helsinki: Like. (Kirjoittajat toimittajan lisäksi: Mia Hyvärinen, Outi Lahtinen, Eeva Mustonen, Päivi Rissanen ja Lotta Vaulo.)
Mäkinen, Timo 1987. "Teatteriporukka." Teoksessa Thalia tentissä. Puheenvuoroja tamperelaisesta teatterista. Toim. Aarre Heino, Elina Halttunen-Salosaari & Tuire Laurinolli. Tampereen yliopisto, yleinen kirjallisuustiede, Tampere, 51–54.
Niemi, Irmeli R. 1983. Suomenkielisissä ammattiteattereissa vuosina 1945–1975 esitetyt kotimaiset lastennäytelmät. Tampereen yliopisto, Taideaineiden laitos. Kotimainen kirjallisuus. Pro gradu -tutkielma.
Nieminen, Jari 1998. AHAA teatteri 1970-1990 ja asema teatterikentässä. Tampereen yliopisto, Taideaineiden laitos. Teatterin ja draaman tutkimus. Pro gradu -tutkielma.
Paavolainen, Pentti 1992. Teatteri ja suuri muutto. Ohjelmistot sosiaalisen murroksen osana 1959-1971. Helsinki: Kustannus Oy Teatteri. (Liite yksi, s. 246-247)
Paavolainen, Pentti & Kukkonen, Aino 2005. Näyttämöllä. Teatterihistoriaa Suomesta. Helsinki: WSOY.
Pauniaho, Paula (toim.) 1998. Raatikko tanssii… Näkökulmia Tanssiteatteri Raatikon historiaan ja nykypäivään 1972–1997. Oulu: Kustannus Pohjoinen.
Raipia, Esko 1987. "Teatteri 2000." Teoksessa Thalia tentissä. Puheenvuoroja tamperelaisesta teatterista. Toim. Aarre Heino, Elina Halttunen-Salosaari & Tuire Laurinolli. Tampereen yliopisto, yleinen kirjallisuustiede, Tampere, 51–54.
Rusanen, Soile 2002. Koin traagisia tragedioita. Yläasteen oppilaiden kokemuksia ilmaisutaidon opiskelusta. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. Julkaisusarja Acta Scenica, 11.
Seppälä, Mikko-Olavi 2002. Torpalta taloon. Sata vuotta kuopiolaista teatteria. Kuopio: Kuopion teatterikerho.
Stycz, Mansi 1987. "Teatteri Mukamas." Teoksessa Thalia tentissä. Puheenvuoroja tamperelaisesta teatterista. Toim. Aarre Heino, Elina Halttunen-Salosaari & Tuire Laurinolli. Tampereen yliopisto, yleinen kirjallisuustiede, Tampere, 51–54.
Tawast, Maiju 1999. "Nukketeatteri Suomessa." Ånd i hanske.
Nr. 2, årg. 17, 46-51. Unima-Norge, Forening for Figurteater. Oslo.Terho, Henri, Oinonen, Paavo & Ylitalo, Jan-Erik 2006. Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. Turun yliopisto. Kulttuurihistoria. Julkaisusarja k&h.
Toivanen, Tapio 2002. "Mä en ois kyllä ikinä uskonu ittestäni sellasta." Peruskoulun viides- ja kuudesluokkalaisten kokemuksia teatterityöstä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. Julkaisusarja Acta Scenica, 9.
Simberg, Anna (toim.) 1998. En nyckel till Zachris Topelius. Helsingfors: Svenska folkskolans vänner, Svenska Teatern & Hufvudstadsbladet.
* Lahden historia 4:2. Lahden kulttuurilaitosten historia 2. Teatteri, orkesteri, museo ja kulttuuritoimi
-teoksen osiosta "Lahtelaisen teatterin historia" vastasi Pirkko Koski, ja kirjoittajina olivat lisäksi Hanna Korsberg, Outi Lahtinen, Kimmo Lylykangas, Eeva Mustonen ja Mikko-Olavi Seppälä. (Teoksessa eri kirjoittajien osa-alueita ei eritellä, ja koko teoksen kirjoittajiksi mainitaan ainoastaan Pirkko Koski ja työryhmä, Seija Lappalainen, Marja Huovila ja Jouko Heinonen.)Lasten- ja nuortenteatteriin sekä lasten ja nuorten omaan teatteri- ja draamatoimintaan liittyviä selvityksiä:
Granö, Päivi, Korkeakoski, Esko & Laukka, Maria. Taikalamppujen valossa. Helsinki: opetusministeriö. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2006:25.
Hakala, Hannu 2002, Selvitys teatteri- ja orkesterilain ulkopuolisten teatteri- ja tanssiryhmien toiminnasta ja taloudesta. Helsinki: opetusministeriö.
Hartikainen, Marjatta & Kangas, Anita 1982. Harrastajateatteritoiminta Suomessa. Valtion taidehallinnon julkaisuja No 19. Valtion painatuskeskus: Helsinki.
Kanerva, Anna & Ruusuvirta, Minna 2006. Suomalaisen teatterin tulevaisuus teatterintekijöiden ja kuntien silmin. Yhteenveto teatteriselvityksestä. Helsinki: Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore. Cuporen julkaisuja 14/2006. http://www.cupore.fi/julkaisut.php
Kokkonen Tuija, Loppi, Karla & Karjalainen, Annamari:for free. Selvitys suomalaisen teatterin vapaasta kentästä. http://www.universum.fi/universum/for_free/for_free.pdf
Lastenkulttuuripoliittinen ohjelma. Barnkulturpolitiskt program 2003. Helsinki: Opetusministeriö. Opetusministeriön julkaisuja 2003: 29.
http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2003/liitteet/opm_114_opm29.pdf?lang=fi
Lastenteatterityöryhmän muistio, 1983. Opetusministeriön työryhmien muistioita 1983: 49. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
Nukketeatterit. Helsinki: opetusministeriö. Opetusministeriön työryhmien muistioita 2000, 27.
Porna, Ismo & Väyrynen, Pirjo (toim.) 1993. Taiteen perusopetuksen käsikirja. Helsinki: Suomen kuntaliitto, opetushallitus.
Selvitys teattereiden valtionosuusjärjestelmän toimivuudesta. Helsinki: opetusministeriö. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2003:13.
Taikalamppu – lastenkulttuurikeskusten verkosto. Helsinki: opetusministeriö. Opetusministeriön työryhmien muistioita 2002:12.
Teatterikasvatustyöryhmän muistio 1982. Helsinki: Kouluhallitus.
Teatteritilastot. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen keskusliitto. (Vuosittainen julkaisu.)
Valtion näyttämötaidetoimikunnan teatteripoliittinen ohjelma 2006. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta. http://www.teatteri.org/uutiset/teattpol_ohjelma.pdf
Ylä-Sankola, Mari 1995. Lastenkulttuuri ja apurahat. Taiteen keskustoimikunnan tuki lastenkulttuurille 1988-1995. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta. Julkaisusarja Tilastotietoa taiteesta n:o 13.
Poimi teatteri Kulttuuripolulta!
Turun kaupungin esimerkki
Vähänkö kiva on käydä luokan kanssa teatterissa. Supsutella ensin bussissa ja sitten katsomossa (ei kovin kovaan ääneen), syödä eväitä ja parhaassa mahdollisessa tapauksessa tavata näyttelijöitä! Koululaisten kulttuuriretket ovat hitsi vieköön vähentyneet, mutta onneksi jotkut kaupungit ymmärtävät oman parhaansa: Kulttuuripolun.
Turussa Kulttuuripolku on suunnitelma, jonka mukaan jokainen Turun kaupungin peruskoululainen käy noin kolme kertaa lukuvuodessa eri kulttuurilaitoksissa. Vierailut kuuluvat opetussuunnitelmaan ja ne ovat koululle ja koululaisille ilmaisia eli kaupunki kustantaa ne. Kulttuurivierailut ovat johdettavissa eri oppiaineisiin ja aihekokonaisuuksiin, kulttuuri kun sopii niin moneen: äidinkieleen, historiaan, kuvaamataiteisiin, musiikkiin, ilmaisutaitoon ja niin edelleen. Parhaasta vierailusta voi sitten kertoa kotona ja innostaa uudestaan mukaan vaikka kummitädin, pikkuveljen tai naapurin.
Turun Kulttuuripolulla on tallusteltu jo neljä vuotta. Ratkaiseva asia sen käynnistymiseen oli opetussuunnitelman uudistus vuonna 2004.
"Vuodesta 2004 lähtien kulttuurikäynnit on kirjattu Turun kaupungin opetussuunnitelmaan, jota opettajilla on velvollisuus noudattaa. Kulttuuripolku perustettiin opettajille avuksi koulujen opetussuunnitelman mukaisten kulttuurikäyntien suunnitteluun. Meidän yhteinen ajatuksemme oli, ettei riitä, että opettaja kertoo minkälaista teatterissa on. Siellä pitää päästä oppilaan itse käymään", kertoo Turun Kulttuuripolkutiedottaja ja eritysluokanopettaja Leena Kulmala.
"Kulttuuripolku on siis vain yksi, yhdessä koordinoitu tapa toteuttaa koulujen kulttuurikäynnit", lisää Kulmala.
Turun hankkeen isä oli äidinkielen lehtori Jari Kuusento. Kulmala katsookin, että polun aikaansaamiseksi pitää kunnasta löytyä erittäin aktiivinen toimeenpanija, joko kulttuurin tarjoajien tai opettajien puolelta. Vastassa kun ei ole paljon muuta kuin paperia, paperia ja paperia. Turussa ei onneksi kompastuttu byrokratiaan, vaan hankkeelle saatiin sekä poliittinen tahto että rahoitus heti ensimmäisenä vuonna.
Teatterin kohdalla Turun Kulttuuripolku tarkoittaa sitä, että kolmas-, viides-, kuudes- ja kahdeksasluokkalaiset vierailevat teatterissa ainakin kerran lukuvuotensa aikana. Jokaista luokkien lasta kohden annetaan vierailua varten määrärahaa 12 euroa per lapsi. Koulujen ei siis tarvitse hakea halpaa ratkaisua, ja nykyään teatteritkin tietävät millä hinnalla esityksiä kannattaa tarjota. Myös oppilaiden matkat maksetaan.
"Lapsille sopiva teatteritarjonta Turun seudulla on selvästi lisääntynyt sitä mukaa kun teatterit ovat oppineet tämän systeemimme. Periaatteessa teatterin ei tarvitse tehdä muuta kuin olla turkulainen päästäkseen mukaan Kulttuuripolkuun. Tarjonnan pitää tietysti olla laadukasta, ja kyseessä on loppujen lopuksi ihan kylmä kilpailu teattereiden kesken. Opettajat päättävät itse, minne luokkansa vievät, opetussuunnitelmassa ei ole kriteerejä katsottavalle esitykselle", kertoo Kulmala.
"Alakoulussa päätöksen tekee luokanopettaja, yläkoulussa suurin vastuu on yleensä äidinkielen, kuvaamataidon tai historian ja yhteiskuntaopin opettajilla. Jos opettaja noudattaa Kulttuuripolkua, niin hänen työnsä helpottuu. Toki liput täytyy varata itse", painottaa Kulmala.
Esityksiä voidaan käsitellä useilla eri tavoilla monilla koulun tunneilla, esimerkiksi teatteriesityksen lavastusta kuvaamataidon yhteydessä. Lisäksi vierailujen on tarkoitus opettaa kulttuurikäyttäytymistä, esimerkiksi mitä teatterivierailulla saa tehdä ja mitä ei. (Se supsutus katsomossa ei siis taida olla kovin sallittua.) Turun Kulttuuripolkuun sisältyy lisäksi hauska idea Kulttuuripolkukirjasta, johon jokainen oppilas kirjaa kokemuksiaan kulttuurikäynneistä. Kirjaan voi myös piirtää ja kerätä esitykseen liittyvä kuvia tai toteuttaa opettajan antamia tehtäviä, sen käyttö on hyvin vapaata. Ehkä pitäisi itsekin ryhtyä pitämään kirjaa kaikista kulttuurikäynneistään, se kuulostaa hauskalta!
Turussa Kulttuuripolku on saanut hyvää palautetta ihan alusta asti. Aluksi pelättiin, että Kulttuuripolun rahat ovat pois jostain muusta toiminnasta, mutta kun kävi ilmi, että näin ei ollut, ovat monet olleet systeemiin erittäin tyytyväisiä.
"Monen oli vaikea uskoa, että jotain voisi todella saada lisää, mutta juustohöylää juuri Kulttuuripolun vuoksi ei ole onneksi näkynyt. Aluksi oli myös vaikeata sovittaa teattereiden iltaesitysten ja oppilaiden sekä opettajien vapaa-ajan aikatauluja, mutta nykyään teatterit osaavat jo tarjota päiväesityksiäkin", kertoo Kulmala.
Entäs sitten Kulttuuripolun tulevaisuus? Onko olemassa pelkoa siitä, että hienon hankkeen rahoitus tyssää?
"Turku on Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2011, ja tämä on opetustoimen päähanke, joten pelkoa sellaisesta ei ainakaan toistaiseksi ole", Kulmala vakuuttaa.
Turkulaiset ovat käyneet (ja tulevat mielellään!) kertomassa hankkeestaan useassa muussa kaupungissa, ja jonkinlainen Kulttuuripolku on olemassa ainakin Espoossa, Naantalissa ja Kuopiossa.
"Suosittelen ehdottomasti Kulttuuripolkua ihan kaikille kunnille. Oppilaamme ovat kulttuuriretkensä ansainneet", lopettaa Kulmala.
Teksti: Alma Lehmuskallio
Lisätietoja: www.tkukoulu.fi/kulttuuripolku
Kulttuuripolkutiedottaja Leena Kulmala, kulttuuripolku(at)tkukoulu.fi
Suomalainen nukketeatteri – lyhyt historia
"Nukketeatterin avulla voidaan rakentaa myönteistä kuvaa maailmasta. Teatterinuken kautta voidaan opetella erilaisuuden hyväksymistä ja kunnioittamista.
Nukke voi olla pieni ja heikko, mutta myös rohkea ja voimakas. Se kohtaa vaikeuksia, pettymyksiä, epätoivoa. Mutta se löytää valon pilkahduksen pimeässäkin ja luo katsojaan toivoa.
Teatterinukke voi kannustaa lasta kulkemaan kohti omaa unelmaansa."
Näin kirjoittaa nukketeatterin tekijä ja Nukketeatteri Sampon johtaja ja perustaja Maija Baric nukketeatteria käsittelevässä kirjassaan Haltioitumisen hetkiä (vuodelta 2002).
Suomalaisen nukketeatterin tie oli alussa kapea ja hankala, sillä julkinen valta ei arvostanut sitä itsenäisenä taidemuotona. Kulttuuripoliittinen asenne alkoi muuttua 1980-luvulla, jolloin nukketeatteri alettiin vihdoin käsittää omana taiteenlajinaan.
Suomi sai osansa vanhasta eurooppalaisesta nukketeatteriperinteestä kuitenkin jo 1800-luvulla, kun kiertävät teatteriryhmät esiintyivät Suomessa matkallaan Tukholmaan ja Pietariin. Yläluokan ja kulttuuriväen (esimerkiksi kuulun taiteilijan Albert Edelfeltin) huvituksiin saattoi kuulua paperi-, varjo- ja nukketeatterinäytöksiä.
1900-luvun alussa suomalaista nukketeatteria alkoi kehittää muutama uranuurtaja, jotka perustivat teattereita tai esiintyivät lapsille päiväkodeissa. Toisen maailmansodan jälkeen 1950- ja 60-luvuilla suomalainen nukketeatterikenttä laajeni vauhdilla, ja nukketeatterille perustettiin omia teattereita. Lajia hyödynnettiin myös televisiossa. Nukketeatterin ansiosta suomalaisia lapsia ja aikuisia on jo monen sukupolven ajan hauskuuttanut ja kasvattanut esimerkiksi Pikku Kakkosen Ransu-koira, jonka Eeva-Liisa Holma-Kinnunen ja Raimo J. Kinnunen loivat 1970-luvun alussa.
1970-luvulla Suomessa heräsi kiinnostus lastenteatteria ja nukketeatteria kohtaan myös valtion tasolla, ja viisi uutta nukketeatteria alkoi saada vuosittaista julkista tukea. Vanhin ammattinukketeatteri, Nukketeatteri Vihreä Omena, perustettiin vuonna 1971. Seuraavaksi vanhin, edelleen hyvin aktiivinen, Teatteri Hevosenkenkä perustettiin Espooseen vuonna 1975 ja siitä kahden vuoden päästä niin ikään edelleen hyvin aktiivisesti ja monipuolisesti toimiva Nukketeatteri Sampo vuonna 1977. Vuonna 1979 perustettiin täydessä toiminnassa oleva Teatteri Mukamas Tampereelle. Nämä viimeiset kolme vakinaista ammattiteatteria ovat nauttineet 1990-luvulta teatteri- ja orkesterilain mukaista valtionavustusta, joka takaa vuosittaisen henkilötyövuosiin perustuvan määrärahan kullekin teatterille. Vakiintuneiden nukketeattereiden lisäksi Suomessa on parikymmentä pienempää ammattiryhmää.
Tärkeitä toimijoita nukketeatterin maailmassa ovat etenkin 70-luvulta eteenpäin olleet nukentekijät ja visualistit sekä toimintana nukenrakentaminen, nukettaminen ja materiaalioppi. 1970-luvulla toimi vilkkaasti myös harrastajanukketeattereita, jolloin esimerkiksi kirjastoihin syntyi useita nukketeatteriryhmiä.
1980-luku oli voimakasta nukketeatterin kasvukautta, ja nukketeatterikoulutusta oli tarjolla monenlaisina kursseina ympäri Suomea. Merkittävä muutos oli se, että monet kaupunginteatterit ottivat lajin vakituiseksi osaksi ohjelmistoaan. Vuosikymmenen alussa vedottiin myös ensimmäistä kertaa julkisesti ammatillisen nukketeatterikoulutuksen puolesta. Tämä toteutui kuitenkin vasta 1990-luvulla, kun Turun Taiteen ja Viestinnän oppilaitoksessa käynnistyi nukketeatterin ammattiopetus. Nykyäänkin Turun Taideakatemian Esittävän taiteen koulutusohjelmassa voi suuntautua nukketeatteriin, mutta linja on juuri nyt lakkauttamisuhan alla. Julkinen arvostus alkoi nousta, ja 1980-luvulta eteenpäin moni nukketeatterin taitaja on palkittu Valtion Lastenkulttuuripalkinnolla.
Vuosituhannen vaihteessa uusi merkittävä askel oli kahden nukketeatterin läänintaiteilijan viran perustaminen. Koulutuksen suhteen on yhä toivomisen varaa, sillä Teatterikorkeakoulussa ei edelleenkään ole erillistä nukketeatterilinjaa, vaikka siellä onkin järjestetty täydennyskoulutusta nukketeatterin tekijöille. Moni oppii alalle mestari-kisälli-periaatteella, eli teattereissa tai muiden nukketeatteriammattilaisten opissa. Näyttelijöiden on tehtävä erikoistumisensa käytännön oppimisen kautta.
Nykyään nukketeatteri ymmärretään sen monissa eri muodoissa, ei enää pelkästään luukun takana viuhahteleviksi käsinukeiksi, ja sitä käytetään elementteinä myös "tavallisissa" teatteri-, tanssi- ja sirkusesityksissä. Nukke voi olla käsinukke tai jopa ihmisen kokoinen nukke, jota liikuttaa sen takana toimiva näyttelijä. Samoin nukke voi olla näyttelijän sylissä istuvaa mallia, jolloin näyttelijän kädet liikuttavat toinen nuken kättä ja toinen päätä. Välttämättä nukkea ei edes tarvita, vaan hahmoja tehdään omista käsistä ja esineistä.
Tänä päivänä Suomessa on kolme vakiintunutta valtionapua nauttivaa nukketeatteria ja suuri määrä freelancereina toimivia yksilöitä, ryhmiä ja ryhmittymiä, uusimpana kollektiivina vuonna 2007 perustettu Nukketeatterikeskus Poiju. Uusia tekijöitä syntyy aktiivisesti. Myös osassa suurempia ammattiteattereita on lähdetty rohkeasti tekemään ohjelmistoja nuorille ja myös aikuisille, sillä nukketeatteri ei ole ainoastaan lasten etuoikeus!
Teksti: Hanna-Reetta Schreck