23.8.2019 Blogi
Tasa-arvo ei toteudu huokailemalla
Tasa-arvo ei edisty huokailemalla, vaan se vaatii jatkuvaa työtä, totesi professori Kirsti Lempiäinen Tampereen Teatterikesän seminaarissa ”Mahdollisuuksien tasa-arvo”. Monia saattaa kuitenkin turhauttaa tasa-arvon nykyinen tila. Aiheesta on puhuttu pitkään, mutta olemmeko todella edistyneet?
Tosiasia taitaa kuitenkin olla se, että tasa-arvon toteutuminen ei ole eikä tule olemaan pysyvä tila, vaan se vaatii jatkuvaa työtä. Esimerkiksi edellinen hallituksemme totesi jossakin vaiheessa varsin optimistisesti, että tasa-arvo olisi saatu valmiiksi. Tämä ei tietenkään ole totta. Päinvastoin juuri nyt oikeistopopulismin nousu vaikuttaa tasa-arvoon hyvin kielteisesti.
Jos tasa-arvo ei tule koskaan täysin toteutumaan tai ratkeamaan, miksi sitä pitäisi edistää? Siksi, että tasa-arvo on osallisuutta – eikä pelkästään sukupuolten välistä, vaan tasa-arvon edistämisen kautta otamme huomioon myös etniset ja kielelliset taustat, ruumiillisuuden, ulkonäön tai vammaisuuden. Tasa-arvo on toisen asemaan asettumista, huolenpitoa ja huomioonottamista. Matkan varrella ei kannata kyynistyä.
Työnantajan näkökulmasta tasa-arvo ei ole pelkästään työntekijän yksityinen asia. Julkisen vastuun mukaisesti tasa-arvon pitää toteutua työpaikoilla. Vaikka tasa-arvo koskee kaikkia, saattaa se työpaikoilla helposti jäädä huokausten asteelle: ”taasko me joudutaan tekemään tätä”. Julma tosiasia niin sanotun julman tasa-arvon näkökulmasta on se, että miesten ei tarvitse sukupuolensa takia tehdä tiettyjä asioita, joita naisten täytyy. Yhtenä esimerkkinä kahvin keitto. Kuulostaa yksinkertaistetulta, mutta miten on esimerkiksi sinun työpaikallasi, kuka teillä keittää kahvit?
Sukupuolten välinen segregaatio työelämässä on edelleen totta, tämä riippumatta siitä, miten me haluaisimme asioiden olevan. Meillä on miesten ja naisten alat ja lisäksi myös hierarkista segregaatiota, eli miehet ovat useammin johtavissa asemissa. Näin myös teatterialalla. Suurten ja keskisuurten talojen johtajista tällä hetkellä selvä vähemmistö on naisia, HKT:n suuren näyttämön ohjauksista vuosina 2000-2017 uusien ensi-iltojen ohjaajista naisia on ollut 5% (STOD:n ohjaajaselvitys, 2017). Rakenteista on tärkeää puhua, sillä sukupuoli luonnollistetaan helposti tiettyihin kykyihin ja ominaisuuksiin. Tämä taas pitää segregaatiota yllä.
Huomionarvoista on myös se, että uudet alallemme suuntaavat vastavalmistuneet työntekijät ovat tasa-arvokäsityksiltään edellä työelämässä vallitsevia käytäntöjä, eikä heidän pidä joutua madaltamaan standardejaan. Mutta kuten T-efektin blogissa todetaan, vastuuta ei kuitenkaan voi jättää yksin nuorten harteille, vaan kaikkien on kannettava kortensa kekoon.
Rakenteita uusitaan ihan jokapäiväisessä työssä vuorovaikutuksessa ja arkisessa toiminnassa. Miten meidän työyhteisömme toimii? Miten me haluamme elää sukupuolta? Minkälaisia oletuksia meillä on muiden sukupuolista? Ketä kuunnellaan, minkälaisia toimijoita toivotaan työpaikan arjessa?
Ruotsissa esittävän taiteen alalla moninaisuutta on ryhdytty vaalimaan jo rekrytoinnin hetkestä alkaen, heillä on siihen omat ohjeistuksensa. Suomessa mennään edelleen enemmän ”fiilis-pohjalta”. Rekrytointiprosessin lisäksi esimerkiksi alan työehtosopimusta tulisi uudistaa sukupuolisensitiivisemmäksi. Kieli ohjaa toimintaa, ja teatterissa tuntuu olevan paljon ”miehiä” töissä: metallimies, äänimies, jne. Lisäksi jo käytössä oleva työkalu jokaisella työpaikalla on (tai ainakin pitäisi olla!) tasa-arvosuunnitelma. Tämän laatimiseen teattereita on alettu kouluttaa, ja lisää koulutusta on luvassa tänä syksynä.
Blogi on innoittunut Tampereen Teatterikesässä 9.8.2019 pidetystä seminaarista ”Mahdollisuuksien tasa-arvo”. TINFOn sivuilla on luettavissa T-efektin Sanni Martiskaisen, Maura Minervan ja Sofia Valtiasen mainio yhteenveto seminaarin sisällöstä.
Tehkäämme joka päivä töitä tasa-arvoisen teatterialan eteen. Välillä saa toki myös huokaista.
Hanna-Reetta Schreck
Suomen Teatterit ry